Laumaeläin

Olin tänään feministeilemässä mutten tuntenut itseäni kotoisaksi. Mukaan raahautuneelle ystävämiehelleni (mitä vittua?) selitin, siksi, etten vain voi simplifoida aatteitani iskulauseiden taakse. Mutta ehkä pelkään kuitenkin leimaantumista. Vaikka puhun aiheesta paljon, olen usein vieläkin hiljaa, kun voisin puhua vaikka siitä, kuinka mies on vieläkin normi ihmiselle.

Haluaisin puhua myös siitä kuinka huono feministi olen. Haluaisin huutaa siitä, kuinka monena iltana olen lyyhistynyt lattialle huutamaan, kun ruumiini ei ole sellainen kun sen pitäisi olla. Haluan silti olla helppo ja mukava ihminen. Vähättelen "naismaisia" asioita ja haluan olla hyvä jätkä. En edes lähde keskusteluun siitä, onko säärikarvojen ajeleminen sortoa.

Haluan korostaa perusteesiäni siitä, että yksilöiden väliset erot todella ovat suurempia kuin sukupuolien väliset erot.

Luin Tulva-lehdestä, (josta myös rittäisi sangen monelaista sanottavaa) jutun siitä kuinka teatteri Suomessa on hirveän miesvoittoista. Se on minun kokemuspiirini mukaan todella totta. Ja mikä eniten pännii, on se, että naiset tuntuvat tekevän parasta teatteria keskenään. Ja käsittelevät silloin vielä usein naiskysymyksiä. Tämän on huolestuttavampi asia kuin moni arvaakaan.

Uskon nimittäin vahvasti siihen, että ihmiset on "tarkoitettu" olemaan ja tekemään laumassa. Paras dynamiikka syntyy, kun ryhmässä on monenlaisia ihmisiä. Yleensä tämä tarkoittaa sekä miehiä ja naisia. Biologisesti ajateltuna, juuri sitä.

Jos tilanne on todella se, että naiset pääsevät parhaimmilleen, jossain mitä he todella rakastavat, vain keskenään, on tilanne kieroitunut. Uskon siihen, että nyt on rakenteellisesti jotain pielessä. Naiset eivät vieläkään koe itse olevansa tekijöitä, eikä heitä (ehkä siksi) kohdella sellaisina. Tällaistäkin tekemistä vaikeuttavat ja vähättelevät entisestään myytit siitä, etteivät naiset voi toimia yhdessä tai tarvitsevat ainakin miehisen johtajan.

Kukaan Tulva-lehden haastatelluista ei toki halunnut, että teatteri eriytyy miesten ja naisten tekemiin. Se ei liene tarkoituksenmukaista ja tuntuu nykypäivänä kovin vanhanaikaiselta.

Olen aina ajatellutkin, että esimerkiksi tyttökoulut ovat historiaa. Ihmisen täytyy oppia nuoresta asti elämään kokonaisessa yhteiskunnassa, johon kuuluu sekä miehiä, että naisia. Mutta toisaalta, naisteatterin, muun "naistaiteen" ja vaikka Tyttöjen talon koskettavuus kertoo mielestäni siitä, että naisten ihan omalle tilalle on silmittömästi tarvetta. Kyseessä ei kuitenkaan ole samanlainen tarve kuin vaikka alkoholistien vertaistuelle. Kyseessä on puolet IHMISISTÄ, jotka joutuvat käsittelemään asiaa, joka on heidän olemuksensa ensisijaisia piirteitä, ongelmana.

Tietääkseni, onnekkaimmat naisista eivät juurikaan sitä ajattele. He eivät ajattele ongelmiensa johtuvan naiseudesta (mikä sinäänsä on ihan tervettä). Minä en voi ajatella muuta kuin, että he vain kieltävät ongelman.