Trendejä

Olen ehkä joskus ennenkin sanonut, että niin hienoa kuin onkin, että eettinen kuluttaminen on trendikästä siinä on ongelmansa. Trendeillä on taipumus hiipua, muuttua ja kadota.

Nykyään voidaan puhua jopa ekologisen tuottamisen ja kulutuksen valtavirtaistumisesta. Enää ei ole mikään ihme jos vaatteen valmistukseen käytetään kierrätysmateriaaleja. Jos joku valitsee Chiquitan reilun sijaan, saatetaan banaaniakin karsastaa.

Voisi ajatella, että valtavirtaistuminen tarkoittaisi etabloitumista siihen pisteeseen, että eettisyys olisi tullut jäädäkseen. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Antti Nylen kirjoitti tänään Hesarissa viime aikaisista mainoskampanjoista, joissa on naureskeltu viherpiipertämiselle tai esitetään eeetisyyden korostaminen totalitaarisena vauhkoiluna. Tähän mennessä taitaa kyseessä olla mainostoimistojen kömpelö provosointi ja erikoisuuden tavoittelu. Mun mielestä ei kuitenkaan ole mahdotonta, että seuraava anarkismin tyyppi olisi kulutusjuhlaylistystä, ihan kiusallaan. Vähän niin kuin joku Jani Leinonen tosissaan, tai jotain..

No, mun mielestä yksi vaihtoehto olisi, ettei ekoilusta hössötettäisi niin hirveästi, tehtäisiin vaan. Niin, ettei naistenlehdessä nuoria suunnittelijoita haastateltaessa taas kerran korostettaisi niitä kierrätymateriaaleja ja niin edelleen.

Hyvä esimerkki on tämä ruokablogi joka on pelkkää kasvisruokaa, vaikka ei sitä missään esittelytekstissä mainitakaan. Suklaa-kesäkurpitsakakku on muuten mun resepti, vaikka en Aaltopellin työntekijä olekaa!

Tarkastajia odotellessa

Tein viikonloppuna retken Vantaan ostospelloille. Ymmärsin, mitä keskiluokkaiset perheet tekevät lauantaisin ja hankin digiboksin. Jo ajomatkalla kotiin, aloimme seuralaiseni kanssa pohtia tämän hetken mielijohteesta hankitun, harmittoman näköisen harmaan laatikon vaikutuksia elämäämme.

Luovuin telkkarista, kun kaapelitaloudetkin siirrettiin digiaikaan, eli jotain puoltoista vuotta sitten. Ennen sitä olin aina ollut telkkariviihteen suurkuluttaja. En todellakaan katsonut pelkästään uutisia ja dokumentteja vaan ihan täyttä roskaa.

Koin aluksi suurhekojakin sopeutumisvaikeuksia. Olin ulkopuolella keskusteluista ja luin haikeana lehden telkkarisivuja. Yksin kotona oli tylsää. Pian opin kuitenkin nauttimaan "sori mul ei oo telkkarii" -lauseesta. Ylemmyyden tuntoa arkipäivään. Ohjelmatiedotkin jäivät katsastamatta. Kävin vuokraamassa leffoja, facebookkasin ja luin lehtiä. Silloin tällöin katsoin netistä jotain telkkariohjelmaa. Ajan sai muutenkin kulumaan ja telkkarittomuudesta tuli osa identiteettiä.

Vaikka lähes kaikissa suomalaisissa kotitalouksissa on tv, en omassa kontekstissani ollut poikkeus. Syystä tai toisesta, omassa kaveripiirissäni on harvinaisempaa omistaa digiboksi, kuin olla omistamatta. Kai kyse on jonkilaisesta viihteen halveksimisesta tai vain niin vahvasta painotuksesta nettiin, ettei digiboksille ole edes tarvetta. Tämä tietekin helpotti teeveettömyyttä. Saimme yhdessä päivitellä, että miten kaikilla muilla on edelleen telkkari. Tästä lähtien olen ulkopuolinen kuin eronnut häissä.

No, heti digiboksin hankkimisen jälkeen sain flunssan ja makasin laatikon edessä käytännössä koko päivän. Vaikka olin tietenkin katsonut telkkua satoja kertoja omasta luopumisen jälkeen, en ollut tehnyt vastaavaa maratoonia hetkeen.

Tein muutamia huomioita:

- Mainoksia tulee edelleen ihan sairaasti ja ne on harvoin kovinkaan oivaltavia
- Uusintoja tulee ihan käsittämätön määrä
- Tauko tv:n katselusta oli tehnyt mut erittäin herkäksi (tv-)väkivallalle
- Netissä katsoessa menttää yhden tv:n peruskokemuksista, eli kanavasurffailu. Se on joskus hauskaa kun löytää sattumalta jotain mielenkiiintoista tai viihdyttävää, mutta yleensä vain pitää venytetyn ajan laatikon edessä.
- Aito ilo, kun pystyi katsomaan jonkun lehdessä puffatun jutun

Ei kovin yllättävää, vai mitä? Hyvä renki, huono isäntä. Tuleehan telkusta hienoja juttuja, kuten melkein kaikki FST:ltä. Ja ei ole parempaa keinoa nollata. Toisaalta se myös turruttaa ja vie aikaa muilta mukavilta asioilta.

Tiukkis

Mä olen pitänyt itseäni aika huumorintajuisena ihmisenä. Periaatteessa, mun mielestä kaikelle saa ja pitää voida nauraa. Nauran itse joskus vitseille, jotka ovat muiden mielestä mauttomia tai jopa sairaita.

Olen kuitenkin erehtynyt. Olen tosi asiassa kukkahattutäti joka haluaa hyssytellä kaikkia. Mun on vaikea niellä rasistisia ja naisia halventavia vitsejä, vaikka ne olis vaan läppää. Tietysti paljon liittyy myös kontekstiin, mikä saattaa olla tekopyhää. Mun mielestä, alistetuilla ryhmillä on erilainen oikeus heittää läppää omasta tilanteestaan, kuin ryhmällä joka on hallitsevassa asemassa.

Mä en oo ihan varma, mutta mun mielestä stereotyypeillä hassuttelu on lisääntynyt esim. mainoksissa taas viime aikoina. Entisen Ooperan tilalle oli avattu joku tex mex -rafla jonka tarroissa oli oikein klisheisiä sombreron alla laiskottelvia mexicanoja ja uhkeita senoritoja.

Mun henkilökohtaisen elämän dilemma on sitsilaulut ("akateemisissa pöytäjuhlissa" dokauksen lomassa renkutettavat rallit). Suurin osa niistä on mun mielestä vaivaannuttavia, tylsiä ja mukahauskaa paskaa joka aiheuttaa vaan hampaiden kiristelyä. Ne on kuitenkin legitimoitu hullun hauskoiksi ja kaikki toisin ajattelevat on vaan väärässä. Jos ne on sovinistisia, rasistisia ja homo-vastaisia, niin sehän on vaan superhauskaa ja epäsovinnaista. Mun mielestä ne on patriarkaatin manifestoitumia yliopistolla, jota oikeutetaan perinteellä.

Tietysti voisin olla käymättä sitseillä (en oo paljoo käynykään), mutta se ois väärä ratkaisumalli. Ihan piruuttani, en haluu jättää tätäkään äijämeinikiä rakastavien urpojen täysin vapaaksi temmellyskentäksi. Mä luin joskus skidinä Kurt Vonnegutin Galapagos -kirjan. Siinä ihmiset taantui liskoiksi ja ainut inhimillisyydetä jäljelle jäänyt piirre oli pieruhuumori.