ja kun juoksiessa ajatus juoksee myös...

.. niin jatketaan nautinnosta. Ovatko kaikki muut arvot lopulta alisteisia nautinnolle? Mainitsin viime teksitissäni kauneuden ja terveyden. Eivätkö nekin ole jotain, jolla vain tavoitellaan nautintoa?

Tästä olisi herkullista lähteä miettimään koko hedoismismin ajatusta. Nautinnot tavoittelu kuullostaa suurimmalle osalle länsimaisia kulutuskulttuurin lapsia varsin luonnolliselta. Tee mitä haluat, kunhan et vahingoita muita.

Onko se kuitenkaan näin yksinkertaista? Älä vahingoita, ainakaan liikaa. Tai ainakaan enempää kuin muutkaan vahingoittavat. Tämä ohje perustuu ajatukselle, että nautintoa ei ole aitoa jos se vahingoittaa. Jos tätä vaadetta aletaan laajentaa, supistuu meidän puhtaiden nautintojen kenttämme aika paljon pienemmäksi. Tämän voi taas vetää takaisin niihin lenkkareihin. Ja vähän Antti Nyleeniin.

Kärsimättömyyden (mahtava sana näin väärin käytettynä) vaade ei ole niin selvä kuin halumme uskoa. Jonkun täytyy kärsiä. Jotta me saamme nauttia, yleensä jonkun täytyy jossain määrin muuttua välineeksi. On väliinellistämisen asteesta ja jopa sävystä kiinni, milloin se on tuskaa. Ajatelkaa iloista espanjalaista baarin pitäjää, joka on väline tapaksille ja oluelle. Sitten ajatelkaa häkkikanaloita. Tai antrosentrisille lukijoille esimerkiksi, heitetään vaikka se bangaldeshilainen tehdastyöläinen (ei välttämättä edes lapsi), joka osallistui niiden lenkkareiden tekemiseen, jotta minä voisin ostaa ne minulle mahdollisella hinnalla.

Antti Nylen puhuu kirjassa viattomien kärsimyksestä runollisemmin. Minun mielestäni se on konkreettisempaa. Kärsimys, eri asteissaan on nautinnon toinen puoli.

Tästä nousee mieleen vielä siitä juoksemisesta. Onko juokseminen sitten nautintoa? Ei makeaa mahan täydeltä voisi olla tähän vastaus. Ihmiset ovat vuosituhansia kehitelleet tekniikkaa, joka minimoi liikkumisen. Tästä kulminoitumana kaukosäädin. Ja koska nautinnontavoittelu on tässäkin ollut päämääränä. Mutta jos nauttii jatkuvasti, alkaa voida pahoin.

Miksi ihminen joutuu aina keksimään pyörän uudestaan? Eiköhän joku ole joskus minullekin kertonut, että tie onneen on kohtuullisuus ja tasapaino?

Ensimmäinen lenkki vuosiin

Juokseminen on mukavaa. Se on yksinkertainen ja tehokas liinkuntalaji, ja sellaisena se tulisi pitää. Neuroottiselle ja analyyttiselle ihmiselle se on kuitenkin mielenkiintoinen prosessi, johon ryhtyminen vaatii pohdiskelua.

Ensinnäkin lenkille lähtö lykkääntyi, kun lenkkareiden ostoon ei meinannut löytyä aikaa. Tunnetusti välineet täytyy saada kuntoon ennen kuin lähdetään mitään hötkyilemään. Ja nämä eivät tietenkään ole mitkä tahansa kengät. Lenkkareiden valinta on siinä mielessä mukavaa, että siihen saakin suhtautua pieteetillä.
Kiistattomat terveysriskit, joita huonojen kenkien mukana tulee, nostaa lenkkarit vaatteiden ja useiden muiden urheiluvarusteiden yläpuolelle. Niiden valinnassa on jotain kiehtovan teknistä.

Sitten on tietenkin se varsinainen juoksu. Koska mun mielestä on aina mukava osallistua johonkin absurdiin kollektiiviseen kokemukseen anonyyminä yksilönä, lähdin ensitöikseni juoksemaan Töölönlahden ympäri. Helsingin klassikkolenkki.

Katselin muita lenkkeilijöitä jotka hymylivät kannustavasti, niin ainakin mielestäni. Eikä se mahdotonta ole, sillä kokemukseni mukaan, juuri tällaisissa tilanteissa ihmiset tuntevat oudolla tavalla, että heillä on jotain yhteistä.

Juokseminen on eräällä tavalla liikunnan kuningaslaji. Se on jotain jossa hikoillan ja hengästytään, ei mitään pilatesta. Melkein kaikki voivat periaatteessa juosta, mutta eipä sitä vaan kaikki tee. Se on yksinkertaista ja karua, sen nautinto löytyy tuskan kautta.

Juuri tämä minua vaivaakin. En oikeastaan halua olla liikunnallinen ihminen. Olen liian hedonistinen. Haluan olla anarkisti, joka vastustaa työn ja kurin ihannointia. Mutta jostaisn sysytä olen viime aikoina kieltyä tuopeista aina silloin tällöin ja raahaan lähes aina messissä liikuntakamoja johonkin lajiin. Tässä vasta identiteettikriisin paikka. Vaikka toisaalta ihailen niitä asioista, joita liikkuminen edustaa, kauneutta ja terveyttä, en ole sitä mieltä, että se pelkkää auvoa. Totta kai nautin liikunnasta, mutta se on kuitenkin nautintoa jonka eteen täytyy tehdä töitä.

Suurin kysymys onkin, voiko hedonisti nauttia mielihyvästä, joka periaatteessa vaatii kärsimystä?

Verryttelyä eli Antti ja naiset

Antti Nylen. Vihan ja katkeruuden esseet. Kaiken muun voin antaa anteeksi, paitsi se takakannen kengät. Tiirailkaapa niitä pohjia.

Mutta anteeksi annettavaa riittää. Nylen kokee kai jollain oudolla tavalla olevansa feministi. No, Nylen kiistatta ihailee naiseutta. Nylen vertaa naisia useissa kohtaa eläimiin, joita hän rakastaa disneymäisellä kiihkolla. Molempien, naisten ja eläinten, ruumiit ovat Nylenin mukaan heteromiesten alhaisen hävityshimon kohde. Tästä provosoituminen olisi kuitenkin laiskaa. Raiskauksen ja lihan syönnin rinnastaminen on vielä ihan älykäs väite. Ruumiin luvatonta käyttöönottoa. Mutta ongelmana on, että eläimiin rinnastuessaan nainen saa Nylenin ajattelussa passiivisen ja hauraan roolin. Nylen kuvaa meitä lähes jumalolentoina, jota on kuitenkin mahdotonta kokea imartelevana. Nylen näkee naisissa jotain mystistä ja primitiivistä.

Nylen alistaa ylentämällä. Nainen joka toimi perinteisten naisten ihanteiden mukaan alentaa itsensä, ja on siksi jopa halveksuttavampi kuin mies. Miehet ovat Nylenin kuvastossa alinta roskaa. Naisellista toimintaa on Nylenin tekstissä eritoten kasvissyönti. Esimerkiksi Anna-Stina Nykänen saa huutia kolumnistaan, jossa hän kertoi kiusallaan syövänsä kuin mies. Nylenin oikeustajua loukkaa, että naiset eivät samaistu toiseen alistettuun ryhmään, eläimiin.

Tietynlainen järjettömyys, jota Nylen myös ihailee on hänen mielestään naisellinen piirre. Nylen sanoo, että vain mies voi olla dandy, voisi myös sanoa, että vain miehen tarvitsee olla dandy. Nylenin luomalle naiselle millin tarkkojen erojen ymmärtäminen on itsestään selvä, luonnollinen ominaisuus. Myös uskonnollisuudessa on järjettömyydessään ja passiivisuudessaan jotain Nyleniä viehättävää naisellista.

Ymmärrän toki, kuinka houkuttelevaa on syyttää kaikesta maailman pahasta miehiä. Kuinka monta naisjoukkoraiskaajaa tässä maailmassa oikeasti muka on? Kuka käy sotia ja kuka kärsii? Mutta ei näin. Naiset eivät ole sen parempia ihmisisä kuin miehetkään. Ja toisin kuin Nylenin teksteistä voisi ymmärtää, naiset eivät koskaan ole olleet passiivia uhrilampaita vaan aktiivisia toimijoita sekä omassa elämässään, että maailmasssa.

Miksi sitten annan kaiken Nylenille anteeksi ja pidän hänen pientä essee kokoelmaansa sangen oivallisena? Koska naisellisten piirteiden nostaminen ihailtaviksi tavoiteltaksi on niin hemmetin virkistävää. Jotkut perinteisesti "naiselliset" asiat ovat faktisesti parempia, kuin "miehiset" vastineensa. Sanotaan vaikkapa salaatin syönti. Ymmärrän Nylenin turhautumisen kun hän "naisellisesti" toimiessaan, tuntuu yhteiskunnan silmissä alentuvansa johonkin. Siksi hän on ehkä kääntänyt asetelman päälaelleen.

Nylenin ansioksi voidaan myös laskea soljuva tyyli ja se, että hän omistautautuu vaalimaan tärkeinä pitämiään asioita ihailtavalla pieteetillä. Hänen esseensä käsittelevät naisten ja eläinten lisäksi myös esimerkiksi popmusiikkia.