Tanaan on mun viimeinen kokonainen paiva Pietarissa ja paatin menna toistamiseen Hermitagiin. Keplottelin itseni sisaan ilmaiseksi vaittamalla olevani alle 17 vuotias. Sitten lahdin kiertamaan.
Pian tajusin, etta edellisella visiitillani Ellan kanssa olimme missaaneet kaikkea alyttoman siistia. Aloin oikeasti ymmartaa kuinka iso ja laaja systeemi on kyseessa. Laajalla tarkoitan sita, etta kokoelmat kattavat taidetta, kasityota, koruja ja kayttoesineita esihistoriallisista hautaloydoista nykytaiteeseen ja kaikkea on vahan joka kolkasta. Lahinna Aasiasta, Euroopasta ja Pohjois Afrikasta. Hermitagin kokoelmiin kuuluu itse asiassa noin 3 miljoonaa esinetta, joista (onneksi) vain murto-osa on esilla.
Siisteimpia juttuja ikina oli nimenomaan esihistoriallinen osio, jossa sain vaeltaa oikeastaan ihan yksikseni. Siella oli muun muassa pari tuhatta vuotta vanhaa tatuoitua ihoa. Siistii. Sen nahtyani yritin ensin spotata jotain LP:n tarjoamia kohokohtia, mutta luovutin aika pian. Lahinna vaan haahuilin ympariinsa ihan leuka auki. Joku opas siella on kuitenkin hyva muassa, vaikka Hermitagissa onkin Venajan toimivin opastetietokonesysteemi. Ja ihan englanniksi. Valilla voi sitten lyottaytya johonkin porukkaan ja kuunnella englantia kauniisti murtavia oppaita vahan aikaa.
Talvipalatsi olisi tyhjanakin uskomaton. Meinasi jossain vaiheessa tulla kyynel silmaan, kun tajusi millainen siivu lansimaista taidehissaa on tassa ihan kavelymatkan sisalla. Kaikenlaisia ma haluun tanne asumaan -tyyppisia ajatuksia alkoi myos nousta pintaan. Sitten tuli morkkis siita, etta olin sluibannut itseni sisaan ja ostin 15 euron kirjan joka kasittelee venalaisten vankien tatuointeja.
Eilenkin kavin kirkossa (Church of Saviour on spilled blood), jossa oli peitetty jotain 700 neliometria mosaiikeilla. Erityisen mielenkiintoinen oli yksi kattokuva, jossa Jesse oli kuvattu 14 vuotiaana.
Naiden lisaksi olen lahinna vaan relannut. Ja loytanyt LP:sta Pietarin metrokartan kyrilisin ja latinalaisin aakkosin.
Tuesday, August 29, 2006
Monday, August 28, 2006
Viela Pietarissa
Vietan nyt ensimmaista kokonaista paivaa ihan yksin. Ja edelleen helvetin isossa kaupungissa. Olen antanut itselleni luvan nyt vain relata ja jokainen lihakseni vaikuttaa tyytyvaiselta paatokseen. Itikan puremia kutittaa, mutta ainakaan jalkoja ei enaa pakota, kun nukuin suunnnileen 12 tuntia putkeen. Herattyani tajusin ensimmaista kertaa koko matkan aikana heti, missa olin.
Venajalla on ilmeisen turha tuskailla, ettei kukaan puhu englantia. On helpompaa opetella itse venajaa, siksi fraasikirja onkin kovassa kaytossa. Kas kummaaa. Kyltissa lukeekin epamaaraisen hamahakkijonon sijaan Nevsky Prospektille ja metron kuulutus kertoo, etta talla asemalla voi vaihtaa linjalle kaksi. Alan siis kotiutua Pietariin, joka on huomattavasti vahemman kuumottava kuin useimmat luulevat. Silti haluaisin aika akaseen taalta Venajalta etia pain, ei vahiten siksi, ettei viisumi oikeastaan voi ylittya paivallakaan. Edessa on kuitenkin viela noin sata tuntia junassa ja ainakin kaksi kaupunkia. Sitten Mongoliaan, jonka jopa Lonely Planet saa kuullostamaan sairaan hauskalta.
Kun kaveleskelen taalla palatsien valissa, huomaa etta ajatukset alkavat hitaasti loksahtaa matkamoodille. Ehka se johtuu vaan pistaasipahkinoiden ylikaytosta. Usein tulee myos mieleen kaikenlaista mita teille kaikille kirjoitella, mutta kun istuu koneen aareen, ajattelee, etta ehka ei sittenkaan. Ne on vaan sellaisia pikkuhavaintoja.
Venajalla on ilmeisen turha tuskailla, ettei kukaan puhu englantia. On helpompaa opetella itse venajaa, siksi fraasikirja onkin kovassa kaytossa. Kas kummaaa. Kyltissa lukeekin epamaaraisen hamahakkijonon sijaan Nevsky Prospektille ja metron kuulutus kertoo, etta talla asemalla voi vaihtaa linjalle kaksi. Alan siis kotiutua Pietariin, joka on huomattavasti vahemman kuumottava kuin useimmat luulevat. Silti haluaisin aika akaseen taalta Venajalta etia pain, ei vahiten siksi, ettei viisumi oikeastaan voi ylittya paivallakaan. Edessa on kuitenkin viela noin sata tuntia junassa ja ainakin kaksi kaupunkia. Sitten Mongoliaan, jonka jopa Lonely Planet saa kuullostamaan sairaan hauskalta.
Kun kaveleskelen taalla palatsien valissa, huomaa etta ajatukset alkavat hitaasti loksahtaa matkamoodille. Ehka se johtuu vaan pistaasipahkinoiden ylikaytosta. Usein tulee myos mieleen kaikenlaista mita teille kaikille kirjoitella, mutta kun istuu koneen aareen, ajattelee, etta ehka ei sittenkaan. Ne on vaan sellaisia pikkuhavaintoja.
Friday, August 25, 2006
Aiti Venaja
Ilman pisteita tassa mennaan. Eli blogi muuttui nyt sitten virallisesti matkapaivakirjaksi. Nyt olen taalla Pietarissa Ellan kanssa. Kaikki on meille mukavia, Venajalla ei siis heti tapeta, raiskata ja pisteta pussiin. Miliisien kanssa en ole ollut tekemisissa.
Laittaakaa mulle osoitteenne jos haluatte matkan varrelta kortteja, muuta salaa tai kauniita ajatuksia.
Laittaakaa mulle osoitteenne jos haluatte matkan varrelta kortteja, muuta salaa tai kauniita ajatuksia.
Tuesday, August 08, 2006
All the modern things
Puhuin äidin kanssa tänään siitä, kuinka erilaisia meidän elämät ovat olleet. Äiti on kasvanut maalla ja on minua 30 vuotta vanhempi. Mun mahdollisten lapsien lapsuus tuskin tulee juurikaan eroamaan omastani, vaikka muistankin vielä ajan ennen kännyköitä. Vaikka aina välillä kuulee valitusta siitä kuinka kamalaa on, että aina pitää olla tavoitettavissa eikä kukaan enää tule tapaamisiin ajoissa, minä en kitise. Kännykkä on ihan sairaan kätevä, eikä ilman sitä olisi maailman suomalaisinta kommunikointimuotoakaan eli tekstiviestiä. Koko juttu on melkein parempi kuin telepatia.
Minä ja äitini olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että kirjapainon keksimisen jälkeen, internet on maailma paras, tärkein ja kaunein keksintö. Onhan silläkin omat lieveilmiönsä, mutta niin on kapitalismillakin! Miettikää, miten tyhjä joku kotitietokonekin on ollut ennen nettiä. Sillä saattoi kirjoittaa, piirtää, pelata, tehdä musaa ja ehkä ettiä tietoa joltain sanakirja cd-rompulta. Nykyään voi lähettää kaverille kirjoituksen ja piirustuksen, pelata jotain nigerialasita vastaan ja julkaista oman musan MySpace-sivulla. Maksaa pankissa kotoa, katsoa uutiset. Tai sitten kirjoittaa blogia.
Olen teknologiauskoinen ja pienen alkukyräilyn jälkeen innostun yleensä vilpittömästi kaikesta uudesta. Sitten en enää ymmärräkään, miten saattoi selvitä ilman. Esimerkisi tää bloggaus on vienyt mut niin mennessään, etten enää kyseenalaista tän hienoutta. Kaveripiirissäni on useita bloggaajia ja usein käytetty sitaatti, muistaakseeni jostain Hesarin kolumnista, on että bloggaaminen on vähän kuin kahvipöytäkeskustelu, jossa kaikki kuvittelevat tulevansa kuulluiksi. Mutta sehän on ihan täydellistä! Mahtavaa!
Jonkun toisen Hesarin jutun mukaan blogit ovat jollain tavalla korvanneet omakustannelehdet. Se on ihan ymmärrettävää, sillä bloggaus on vaivatonta ja ilmaista. Tää on tällänen puolijulkinen foorumi. Monelle se on myös hyvää kirjoitustreeniä ja vaikuttamisen harjoittelua. Useita bloggaajia kiehtoo ajatus siitä, että jotkut tuntemattomat saattavat lukea tekstejä heidän elämästään, joka ihan tilastojenkin valossa on yleisin bloggauksen aihe. Eikä se mikään huono aihe olekaan. On ihan hillitöntä, että Isrealin ja Libanonin asukkaat voi lukea toistensa kokemuksista reaaliaikaisesti. Kavereiden elämän seuraaminen tälläkin tavalla on hauskaa varsinkin jos he ovat kaukana. Käykääpä lukemassa Veran pousti hänen käynnistään Helsingissä. Löytyy linkistä Ihana jenkki.
Minä ja äitini olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että kirjapainon keksimisen jälkeen, internet on maailma paras, tärkein ja kaunein keksintö. Onhan silläkin omat lieveilmiönsä, mutta niin on kapitalismillakin! Miettikää, miten tyhjä joku kotitietokonekin on ollut ennen nettiä. Sillä saattoi kirjoittaa, piirtää, pelata, tehdä musaa ja ehkä ettiä tietoa joltain sanakirja cd-rompulta. Nykyään voi lähettää kaverille kirjoituksen ja piirustuksen, pelata jotain nigerialasita vastaan ja julkaista oman musan MySpace-sivulla. Maksaa pankissa kotoa, katsoa uutiset. Tai sitten kirjoittaa blogia.
Olen teknologiauskoinen ja pienen alkukyräilyn jälkeen innostun yleensä vilpittömästi kaikesta uudesta. Sitten en enää ymmärräkään, miten saattoi selvitä ilman. Esimerkisi tää bloggaus on vienyt mut niin mennessään, etten enää kyseenalaista tän hienoutta. Kaveripiirissäni on useita bloggaajia ja usein käytetty sitaatti, muistaakseeni jostain Hesarin kolumnista, on että bloggaaminen on vähän kuin kahvipöytäkeskustelu, jossa kaikki kuvittelevat tulevansa kuulluiksi. Mutta sehän on ihan täydellistä! Mahtavaa!
Jonkun toisen Hesarin jutun mukaan blogit ovat jollain tavalla korvanneet omakustannelehdet. Se on ihan ymmärrettävää, sillä bloggaus on vaivatonta ja ilmaista. Tää on tällänen puolijulkinen foorumi. Monelle se on myös hyvää kirjoitustreeniä ja vaikuttamisen harjoittelua. Useita bloggaajia kiehtoo ajatus siitä, että jotkut tuntemattomat saattavat lukea tekstejä heidän elämästään, joka ihan tilastojenkin valossa on yleisin bloggauksen aihe. Eikä se mikään huono aihe olekaan. On ihan hillitöntä, että Isrealin ja Libanonin asukkaat voi lukea toistensa kokemuksista reaaliaikaisesti. Kavereiden elämän seuraaminen tälläkin tavalla on hauskaa varsinkin jos he ovat kaukana. Käykääpä lukemassa Veran pousti hänen käynnistään Helsingissä. Löytyy linkistä Ihana jenkki.
Monday, August 07, 2006
Hannulle
Suomen lainsäädäntö on vielä kahdella tapaa epätasa-arvoinen miehille ja naisille. Vanhemmuuden kustannukset ovat vieläkin naisen työnantajan maksettavana, joka osaltaan jarruttaa naisten urakehitystä. Miehet taas joutuvat armeijaan.
Yleisestä asepalveluksesta puhutaan aina aika ajoin enemmän, esimerkiksi silloin kun sattuu onnettomuus. Harvoin kuitenkaan kuulee keskustelua siitä, että jokin velvoite koskee vain toista sukupuolta. Eikä tämä velvoite olekaan mikään helppo nakki. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että ihmisen elämää hallitaan täysin kuudesta kuukaudesta vuoteen. Kaikki pitää suunnitella sen mukaan. Ihmissuhteet kärsivät, opiskelu ja työnteko lykkääntyy tai keskeytyy. Hallaa kansantaloudelle siis. Armeijassa sattuu myös yllättävän paljon onnettomuuksia ja itsemurhia. Monet masentuvat.
Mua on aina henkilökohtaisesti ahdistanut eniten ajatus siitä, että jonkun on pakko. Ihan pakko, tai sotilaspoliisit tulee hakemaan. Ei saa kymmenen vuoden passia. Ja toisten ei ole. Mun mielestä on hyvä, ettei ole muita pakkoja kuin kuolla ja maksaa veroja. On sydäntäsärkevää kun jonkun joka ei halua, on pakko lähteä vaikka jonnekin loppusotaan. Useampia miehiä tämä ei juuri järkytä, he ovat koko elämänsä tienneet menevänsä armeijaan tai sivariin. Eikä ihmisiä yleensä haittaa se, että naiset voivat mennä armeijaan. Sehän on tasa-arvoa. Miten on tasa-arvoa, että toiset voi tehdä jotain, mitä muiden on pakko? Ehkä meidän pitäisi sitten kaikkien mennä. Naisille johtajakoulutusta ja yhdessä tekemisen meinikiä. Eikö olisi yhteisöllistä, jos kaikilla olisi inttitarinoita? Meillä olisi väkilukuun suhteutettuna vielä suurempi määrä ihmisisä joilla olisi joitain taitoja jonkinlaiseen sodankäyntiin.
No, naisilla on lastenteko armeijan sijasta. Se ei kuitenkaan ole pakko. Ja se on kivaa. Kai. Ja siihen miehetkin osallistuu. Kai.
Tietysti täytyy muistaa että ihan pakko asepalvelusta ei ole suorittaa. Onhan meillä sivari joka on onneksi nykyään myös laajasti sosiaalisesti hyväksytty. Amnesty on kuitenkin ihan oikeassa siinä, että se on Suomessa rangaistuksenomaisen pitkä. Kolmetoista kuukautta työtä pilkkahinnalla. Varsinaisen asepalveluksen ja siviilipalveluksen eroa voi tietenkin selittää sillä, että pääseväthän he sentään illalla kotiin. Työ voi kuitenkin olla raskasta, haastavaa, turhauttavaa ja erittäin hyödyllistä yhteiskunnalle. Ja opiskelusta esimerkiksi, se on se sama aika pois. Ymmärrän, että moni hankkii vapautuksen. Vakaumuksellisimmat menevät vankilaan.
Usein kuulee, että armeija tekee pojista miehiä. Mutta haluaako yhteiskunta sellaisia miehiä? Kuka hyötyy sotaleikeistä ja eristäytymisestä yltiöäijäilyyn? Varmasti löytyy niitäkin poikia, joille armeija on kasvattava kokemus. Siellä varmasti opitaan hyödyllisiäkin taitoja ja saadaan uusia ystäviä kuin kesäleireillä konsanaan. Yhteiset koettelemukset yhdistävät. Monelle se on myös tervetullut miettimisaika vaikka lukion jälkeen. Eräs erittäin intellektuelli ystäväni ei ole ikinä ollut niin rentoa seuraa kuin ollessaan lomilla. Ja toinen joka vihasi koko inttiä, joka melkein itki joka kerta mennessään takasin, kertoi hänkin että, oli siellä myös hyviä hetkiä. Erilaisia kokemuksia siellä varmasti tulee ja kaikki tapaavat ihmisiä joiden kanssa ei he eivät muuten olisi tekemisissä. Pääosin se on kuitenkin vanhanaikainen joustamaton systeemi jonka aikaiset tapahtumat moni haluaisi vain unohtaa.
Miten sitten jos armeija tosiaan olisi kaikille vapaaehtoinen? Miten voitaisiin estää se, ettei meidän puollustusvoimissa olisi vain niitä ihmisiä jotka tykkää hirveesti aseista ja haluaa Karjalan takaisin? Kepin sijasta porkkanaa? Pakon sijasta armeija voitaisiin tehdä mielekäämmäksi. Erään ystäväni kanssa olemme suunntelleet muun muassa kurssimuotoista armeijaa. Vaikka ei varmaan powerpointsulkeisetkaan tuntuisi kovin tarkoituksenmukaiselta ajankäytöltä. Järkevältä kuulostaa se, että varusmiehiä koulutetaan öljyonnettomuuksien varalle, pikemminkin kuin sotimaan.
Armeijassa on moni pääsee käyttämään omaa ammatti- ja muita taitojaan. Kuulemani mukaan se ei kuitenkaan usein toteudu käytännössä. Aukki näyttää monen työnantajan silmiin hyvältä papereissa, mutta hyvä, että niin voi näyttää sivarikin. Koska yliopisto-opiskelu Suomessa on ilmaista, ei täällä onneksi voida käyttää värväytymisporkkanana ilmaista koulutustakaan. On hyvä, että armeija on sentään sen verran tasa-arvoinen, että se on kaikille sosiaaliluokille sama.
Yleisestä asepalveluksesta puhutaan aina aika ajoin enemmän, esimerkiksi silloin kun sattuu onnettomuus. Harvoin kuitenkaan kuulee keskustelua siitä, että jokin velvoite koskee vain toista sukupuolta. Eikä tämä velvoite olekaan mikään helppo nakki. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että ihmisen elämää hallitaan täysin kuudesta kuukaudesta vuoteen. Kaikki pitää suunnitella sen mukaan. Ihmissuhteet kärsivät, opiskelu ja työnteko lykkääntyy tai keskeytyy. Hallaa kansantaloudelle siis. Armeijassa sattuu myös yllättävän paljon onnettomuuksia ja itsemurhia. Monet masentuvat.
Mua on aina henkilökohtaisesti ahdistanut eniten ajatus siitä, että jonkun on pakko. Ihan pakko, tai sotilaspoliisit tulee hakemaan. Ei saa kymmenen vuoden passia. Ja toisten ei ole. Mun mielestä on hyvä, ettei ole muita pakkoja kuin kuolla ja maksaa veroja. On sydäntäsärkevää kun jonkun joka ei halua, on pakko lähteä vaikka jonnekin loppusotaan. Useampia miehiä tämä ei juuri järkytä, he ovat koko elämänsä tienneet menevänsä armeijaan tai sivariin. Eikä ihmisiä yleensä haittaa se, että naiset voivat mennä armeijaan. Sehän on tasa-arvoa. Miten on tasa-arvoa, että toiset voi tehdä jotain, mitä muiden on pakko? Ehkä meidän pitäisi sitten kaikkien mennä. Naisille johtajakoulutusta ja yhdessä tekemisen meinikiä. Eikö olisi yhteisöllistä, jos kaikilla olisi inttitarinoita? Meillä olisi väkilukuun suhteutettuna vielä suurempi määrä ihmisisä joilla olisi joitain taitoja jonkinlaiseen sodankäyntiin.
No, naisilla on lastenteko armeijan sijasta. Se ei kuitenkaan ole pakko. Ja se on kivaa. Kai. Ja siihen miehetkin osallistuu. Kai.
Tietysti täytyy muistaa että ihan pakko asepalvelusta ei ole suorittaa. Onhan meillä sivari joka on onneksi nykyään myös laajasti sosiaalisesti hyväksytty. Amnesty on kuitenkin ihan oikeassa siinä, että se on Suomessa rangaistuksenomaisen pitkä. Kolmetoista kuukautta työtä pilkkahinnalla. Varsinaisen asepalveluksen ja siviilipalveluksen eroa voi tietenkin selittää sillä, että pääseväthän he sentään illalla kotiin. Työ voi kuitenkin olla raskasta, haastavaa, turhauttavaa ja erittäin hyödyllistä yhteiskunnalle. Ja opiskelusta esimerkiksi, se on se sama aika pois. Ymmärrän, että moni hankkii vapautuksen. Vakaumuksellisimmat menevät vankilaan.
Usein kuulee, että armeija tekee pojista miehiä. Mutta haluaako yhteiskunta sellaisia miehiä? Kuka hyötyy sotaleikeistä ja eristäytymisestä yltiöäijäilyyn? Varmasti löytyy niitäkin poikia, joille armeija on kasvattava kokemus. Siellä varmasti opitaan hyödyllisiäkin taitoja ja saadaan uusia ystäviä kuin kesäleireillä konsanaan. Yhteiset koettelemukset yhdistävät. Monelle se on myös tervetullut miettimisaika vaikka lukion jälkeen. Eräs erittäin intellektuelli ystäväni ei ole ikinä ollut niin rentoa seuraa kuin ollessaan lomilla. Ja toinen joka vihasi koko inttiä, joka melkein itki joka kerta mennessään takasin, kertoi hänkin että, oli siellä myös hyviä hetkiä. Erilaisia kokemuksia siellä varmasti tulee ja kaikki tapaavat ihmisiä joiden kanssa ei he eivät muuten olisi tekemisissä. Pääosin se on kuitenkin vanhanaikainen joustamaton systeemi jonka aikaiset tapahtumat moni haluaisi vain unohtaa.
Miten sitten jos armeija tosiaan olisi kaikille vapaaehtoinen? Miten voitaisiin estää se, ettei meidän puollustusvoimissa olisi vain niitä ihmisiä jotka tykkää hirveesti aseista ja haluaa Karjalan takaisin? Kepin sijasta porkkanaa? Pakon sijasta armeija voitaisiin tehdä mielekäämmäksi. Erään ystäväni kanssa olemme suunntelleet muun muassa kurssimuotoista armeijaa. Vaikka ei varmaan powerpointsulkeisetkaan tuntuisi kovin tarkoituksenmukaiselta ajankäytöltä. Järkevältä kuulostaa se, että varusmiehiä koulutetaan öljyonnettomuuksien varalle, pikemminkin kuin sotimaan.
Armeijassa on moni pääsee käyttämään omaa ammatti- ja muita taitojaan. Kuulemani mukaan se ei kuitenkaan usein toteudu käytännössä. Aukki näyttää monen työnantajan silmiin hyvältä papereissa, mutta hyvä, että niin voi näyttää sivarikin. Koska yliopisto-opiskelu Suomessa on ilmaista, ei täällä onneksi voida käyttää värväytymisporkkanana ilmaista koulutustakaan. On hyvä, että armeija on sentään sen verran tasa-arvoinen, että se on kaikille sosiaaliluokille sama.
Wednesday, August 02, 2006
Menisit ulos, kun on kesäkin ja kaikkee.
Katsoin liian hyviä elokuvia ja nyt on vaikea olla. Mikä avuksi? leffablogin perustaminen? Siis pyrinkö mä nörttiyteen?
Tänä aamuna katsoin siis Brown Bunny ja Suoraan seinään. Maailman surullisimmat elokuvat ainakin just nyt.
Tänä aamuna katsoin siis Brown Bunny ja Suoraan seinään. Maailman surullisimmat elokuvat ainakin just nyt.
Subscribe to:
Posts (Atom)
