Same shit, different island ja muita hauskoja letkautuksia

Tiedatteko sen fiiliksen kun on ajanut tuhat kilsaa ja matkaa on jaljella enaa sata? No, mulla on suunnilleen se nyt. Olen siis St. Lucialla, satamassa x. Viimeksi olimme ehka Marigot Bayssa. Barbadokselle saapumisen jalkeen alko tallanen ihan kresi saarihyppely, eika nimet oikein pysy mielessa. Jokaiseen paivaa kuuluu bissea rantautumispaikkaa lahimpana olevassa baarissa ja paljon aurinkoa. Usein niihin kuuluu myos meidan viinaan menevan miehiston jasenen sekavat, mutta viihdyttavat tempaukset. Eilen se hyppasi/putosi veteen ja meita muita tultiin hakemaan ravintolasta sanoen, etta se yrittaa itsemurhaa. Kelattiin, etta syodaan tassa nyt jalkkarit ensin. Ja se loytyi ihan hengissa.

Eiliseen kuului myos tulivuoren lammittamassa vedessa kylpemista (uikkareista ei lahe sulfiitin harmaan muuten), mielettomia viidakkomaisemia, hieman pollyssa oleva taksikuski ja maailman siisteimman nakosia karibialaisia kalastajakylia. Mun mielesta on koko ajan siirrytty mielenkiintoisempii paikkoihin ja taalla on kaikin puolin mahtavaa. Kallista, mutta mahtavaa. Paratiisimaisemat. Kauniita, ystavallisia ihmisia, joilla on maailman siistein aksentti ja ultramageet kledjut. Hyvaa ruokaa. Lamminta ja turkoosia vetta. Reggaekulttuurin vaikutus naihin osiin Karibiaa on ollu mulle yllatys. Sita perus marley/haileslassie-estettiikkaa. Kiitettavan vahan steel drumeja.

Koko matkan ajan on miehistossa on ollut kaynnissa valkoiset lihaa syovat heteromiehet vastaan vegetaristi feministit -biiffi, joka on yleensa pysynyt kepeana. Mutta nyt ainakin tiedan, etta olen feministi. Tytottely on juuri ja juuri pysynyt hyvan maun rajoissa, ja jo kauan mulla on ollut rohkeutta pistaa tassa porukassa kunnolla kampoihin. Tyton roolin ma olen taalla myos ottanut, ja vielapa erittain nuoren tyton. Jotenkin tuntuu, etta teen niin vikaa kertaa elamassani. Lapsen roolia on edesauttanut se, etta kolme miehiston jasenta voisi olla vahintaan mun vanhempia.

Valilla on tehnyt mieli huutaa, etta haista ukko vittu, mutta paaosin fiilikset jaa positiivisen puolelle. Jopa meidan rukin kaynyt, ampumista harrastava juristikin on mun mielesta ihan mahtava. On myos ollu mielenkiintoista huomata, etta naa ihmiset ei tosiaankaan tieda kaikkea purjehtimisesta ja ne tekee virheita jatkuvasti. Mutta ne kylla rakstaa purjehtimista.

Eipa silti, en tieda paljon minakaan, voin kuitenkin kertoa teoriassa, miten purje nostetaan: Tavalla tai toisella loysataan skuutti (tai ensin avataan seisingit tai jotkut sellaset, jos niita on. ja niita on jos se ei ole jenny) ja sitten nostetaan nostimella (tai nostimilla) sit saadetaan taas skuuttia (kiristetaan tai siirretaan kelkkaa levankilla) ja saatetaan viela laittaa preventteri pitamaan se oikein suhteessa tuuleen. Naita purjeita on useita ja niissa on eroja, mutta periaatteessa ne toimii samoin. Purjehdus on siistia, iloista, jannaa ja suht yhteisollista hommaa, mutta siina on myos usein sellanen okyn fleeri.

Paikoitellen toi Atlantin ylittaminen oli rankkaa. Vene keinu ja kaikki oli vaikeaa. Ei paassy suihkuun ja vasytti. Kaikki oli suolassa. Oli kuuma. Tuntu, ettei opi mitaan ja on ihan idiootti. Nukuin ihan kasittamattoman paljon. En yleensa kadu asioita, mutta muistan, etta kerran ma mietin, etta ei olis pitany lahtea. Etta helpommallakin paasis. Mutta tietenkin, olihan se ihan vitun mahtavaa. Ja oli maailman siisteinta astua Barbadoksella maihin kahden viikon jalkeen. Ei edes keinuttanu. Mutta en esimerkiksi osais suositella tata kenellekaan. Kokemus riippuu niin paljon miehistosta ja esimerkiksi siita millaset tuulet on. Meilla oli vahan kevyet ja mentiin valitettavan palajon koneella. Koska purjemanoovereja ei siksi tehty niin paljon, ma en ehka oppinut purjehtmisesta ihan kaikkea mahdollista.

Mutta joo, enkohan ma palaa tahan aiheeseen viela tavalla tai toisella. Nyt on viela tata vaihetta muutama paiva jaljella, sitten Martiniquella pari paivaa. 18.12 lennan Cancuniin jossa tapaan toivottavasti herran jolta oli Barbadoksen kannykkakenttaan saavuttaessa tullut kymmenen viestia. :)

En ehi lukee lapi, tahn jaa nyt noi typot. Sorge vaan.

Paratiisihko mesta

Purjehdin sitten Atlanti yli. Aika paljon ajettiin kylla koneella. Tuulet, ei niista tiia! Tiian kyl jotain purjetimisesta. Aika vahan.

Oon Bequialla, oon ollu Barbadoksella ja kirjoitan myohemmin lisaa. Karibia on mun esteettinen koti.

Africa?

Mites tassa nain kavi? Piti menna Atlantin yli, mutta ollaan Afrikassa. Kap Verdella. Itsenainen valtio jonka olemassaolosta en tienny mitaan. Taalla on aika ihanaa. Lammin, hassua kraasaa kaupoissa ja kauniita ihmisia.

Tanne on purjehdittu yota paivaa viikko Teneriffalta, sellaista kuuden solmun nopeutta. En osaa viela ihan purjehtia, mutta paalusolmu sujuu jo. Purjehdus on aika aijalaji, ja suunnitelmissa on Suomessa perustaa feministi-vegaaninen purjehdusseura. Tai ehka fleksitaristi. Olen syonyt laivalla myos sisafiletta. Liikunta on jaanyt vahiin ja ruoka ollut hyvaa, joten vastoin kaikkia odotuksia, olen varmaan lihonnut. Mutta onneks rusketus laihduttaa.

Mutta kuitenkin, meidan pikku kuuden hengen perhe laivalla on oikein soma, mutta aika paljon joutuu tota tytottelya kuuntelmaan. Ja helppo on menna siihen rooliin. Kriittisia huomioita esim. matkustamisen ekologisuudesta seurannee myohemmin. On suoraan sanottuna ollu myos aika rankkaa ja nukun niin paljon kun ehdin. Mutta kuten arvelinkin, mereen ei vaan kyllasty. Vaikka pienta meriheikkoutta on ollut ilmassa, olen selvinnyt tanne asti oksentamatta ja ilman laakkeita.

Nyt pari viikoa tulee olemaan aika hiljaisia taalla blogissa. Kirjottelen Raahen Fiialta tosiaan, lupaan luopua siita mun passiivin kaytto -lapasta... Barbadoksella (ehka) meidan pitais olla suunnilleen 9.12.

Jotta asioihin saatasiin selvyys

Oho. Taivaasta tippui tunti lisaa aikaa, kun taalla on vissiin kello jotain muuta kuin mantereella. Taalla on siis edelleen Teneriffalla. Taahan on vissiin Afrikassa.

Kertaan nyt viela. Lahden tanaan purjehtimaan Atlantin yli. Tai siis, tanaan ei viela ilmeisesti lahdeta ja kannykkakentan alueellakin olen viela vissiin muutaman paivan. Alukselta pidetaan blogia (WTF?) mut ma en viela tieda sita osotetta. Pyrin saamaan sen jotenkin tanne.

Viimeistaan 15.12 ma tulen Martiniquelle (Ranskan saari Karibialla) ja siella hengaan muutaman paivan. 18.12 lennan kolmella lennolla Cancuniin, Meksikoon ja sielta lahden kiertelemaan Keski-Amerikkaan muutamaksi kuukaudeksi. Lennot New Yorkista Lontooseen 4.4.09. Siella on muuten suunnitteilla tavata ystavia, tule sinakin!

What if my lover made me feel free?

Tahan asti tapahtunutta:

Barskassa oli ihan vitun siistii. Seura oli ensiluokkaista ja emannan yllapito liikuttavaa. Luonollisesti joimme liikaa ja mun stressi purkautui riidan haastamiseen. Mutta se oli vain sivujuonne. Hedonistielama vei mennessaan ja tapas seka olut maistui.

Kavimme herattelemassa sisaisia hippejamme illallistamalla vallatulla talolla. Tata Suomeen ja homma yhta tyylikkaiden anarkistien kasiin.

Yritin epatoivoisesti hoitaa niita miljoonaa asiaa, jotka Harmassa jaivat tekematta. Ei ihan onnannu.

Nyt olen Teneriffalla. Hotellihuoneessani on kylpyamme. Huomenna siirryn purjeveneeseen. Jannittaa ihan sikana.

Kuulin myos mielenkiintoisia uutisia. Menee nyt ehka muiden yksityisydensuojan puolella, mutta pakko mainita. Kundi jonka kanssa heilastelin muutaman viikon, osti juuri liput Meksikoon. Onpa sekavaa. Kaytan nykyaan jatkuvasti hymioita. Onko nailla asioilla yhteys? :)

Barska

Tääl ollaan.

Terveisiä Tukholmasta

Ruotsissa paistoi taas aurinko, niin kuin aina. Se on vähän niin kuin Suomi mutta vähän parempi. Ruotsinlaivojen "glamouri" oli yhtä surullista kuin yleensäkin. Midnight show ja "live movie big band" - myötähäpeä saa uusia tasoja.

Sitä mä en ymmärrä, että miksi ei panosteta enempää siihen camp-meininkiin. Se on ainut tapa saada laivoille muuta porukkaa kuin venäläisiä lapsiperheitä. Risteilyt ei enää oikeen oo luksusta suomalaiselle keskiluokalle. Nykyään voi lentää Thaikkulaan, nääs. Jättikatkaravut buffassa ei oikein enää iske.

Itämerellä kelluminen on tietysti saanut myös ikävän turhakefleerin, kun vihreä ajattelu on valtavirtaistunut. Kotimaan matkailu nousuun ja slow traveling tietty ja. Se on hyvä se. Trendeissä on vaan se ongelma, että ne on yleensä aika hetkellisiä. Mutta parempi kuin ei mitään.

Vain muutos on pysyvää

Yritän vähän aktivoitua poustauksessa, kirjoittaminen on nimittääin aika kivaa. Siksi uusi kuosi. Kun nainen haluaa muuttaa jotain virtuaali-itsessään, hän vaihtaa bloginsa mallia.

Fleksitaristi olen, kuulemma

Joskus ajattelin, etten ikinä kirjoita tästä aiheesta: kasvissyönti. Ystävä ilmoitti kuitenkin, että inspiroin hänet tähän jaloon valintaan. Huomaan myös keskustelevani teemasta paljon, vaikka en kovin kiihkomielinen olekaan.

Olen vähän outo kasvisyöjä, sillä valintani (mielestäni) puhtaan rationaalinen. Mun käsityksen mukaanhan suurin osa ihmisistä ryhtyy hommaan joskus 12-16 vuotiaina, teini-ikäpäissään. Mä olen 22 ja ollut ilman lihaa nyt jonkun vuoden. Olen ovo-pesco-vegetaristi eli syön kyllä kalaa ja maitotuotteita mutta mieluummin kyllä ihan kasviksia.

Ennen olin sitä mieltä, että ruokavaliotaan on typerä rajata, jos ei ole pakko. Ajattelun taustalla oli vuosien nirsoilu josta jostain syystä toivuin. Oon periaatteessa edelleen tota mieltä, ja siksi en täysin sulje pois lihan syömistä, en vaan halua syödä tehotuotettua lihaa. Olen tässä kohta lähössä reissuun ja siellä en aio käytännöllis-kohteliaisuus -syistä sylkeä lihalautaseen.

Juttelin jonkin aikaa sitten vegaanin kanssa kasvissyönnistä, ja vaikka se on mun mielestä aika eettisesti pomminvarma valinta, ei se vaan tunnu yhtään mun jutulta. Eläinten oikeudet ei oikeastaan kiinnosta mua, kunhan niitä nyt kohdellaan edes joten kuten säädyllisesti. Lihasta kannattaa kuitenkin mun mielestä luopua, koska ei sitä tarvi ja sen tuottaminen rasittaa maapalloa. Kaikkea ei ehkä tarvi tehä (itsehän en esimerkiksi ole lopettanut tupakan polttoa), mutta joskus toivoisi, että ihmiset tekis edes sen, mikä on näin helppoa.

Kutsukaa ekofasistiksi, mutta mun mielestä, kaikissa julkisentyyppisissä tilanteissa pitäisi tarjota vaan kasviruokaa ja lihasta pitäisi muodostua harvinainen herkku, jopa pahe. Kaikkein suurinta sekoilua oli keskustelu siitä, että kouluissa luovutaankasvisruuan tarjoamisesta säästösyistä. Siis mitä vittua taas?

Pornoa

Mua on ihmetyttänyt pitkään, miksi aina kun yritän kirjoittaa fiktiota, alan kirjoittaa panemisesta. Lopulta olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että oikeastaan vain siitä kannattaa kirjoittaa. Ei kiihottamistarkoituksessa, vaan siksi, että se paljastaa ihmisyydestä jotain olennaista. Seksi on valta-asetelmien puhdas abstarktio.

Chiball

...on ihan oikeasti maailman pellein laji. Se muistuttaa paikoitellen naisvoimistelua ja siinä on messissä haiseva pallo. Tätä ei varmaan tarvi enempää perustella. Kaiken lisäksi, olen alkanut kyseenalaistaa tätä "syvien lihasten" treenausta. Kyllä sitä pitäisi nyt vähän hikoilla.

Mutta aiheeseen.

Liikunta on sukupuolittunutta ja kertoo muutenkin maailmasta. Tässä on suunnilleen kaksi puolta. Miesten kapean roolin surkuttelu ja naisten kaikinpuolin huonompi asema koko vitun maailmassa.

Antakaas kun selitän.


On olemassa suuri joukko sankaritarinoita siitä, kuinka nainen ylittää kaikki esteet ja ennakkoluulot ja menestyy miesvaltaisella alalla. Klassinen kertomus, ns. Million Dollar Baby -juttu (siihen asti kun elokuvassa aletaan käsitellä eutanasiaa). Sinnikäs tyttö nyrkkeilysalilla, mentori joka vakuuttuu tytön kyvyistä jne. jne. Eikä siinä mitään, nyrkkeily on varmaan kivaa ja ne nyrkkeilykledjut jotenkin stylejä. Mikä tässä nyt on olennaista on se, että kyseessä on saavutus, nainen ylittää itsensä. Kun nainen alkaa harrastaa miehistä lajia, täytyy naisen mukautua ja tehdä enemmän.


Entäs sitten se miehen tarina? Ns. Billy Ellitot -kertomus. Mies haluaa tanssia. Kyse on rohkeammasta roolista murtautumisesta kuin naisten kohdalla. Mies joka tekee jotain naismaista alentaa itsenä. Se on niin pyhimysmäistä sisänsä, että miehen ei oikeastaan tarvitse todistaa kelpoisuuttaan, niin kuin naisten tarvitsee miesten lajeissa. Jo se että mies ensinnäkään kiinnostuu ja kehtaa on jo tarpeeksi. Miehuus on ikään kuin miehen kallein ominaisuus ja sen minkäänlainen menettäminen tai epäily on rohkeinta mitä mies voi tehdä.

Tätä voidaan katsoa nyt siis sen kapean roolin kautta. On ihan kamalaa, kun mies joutuu selittelemään toimiaan, jotta säilyttäisi miehuutensa. Patriarkaatti alistaa meitä kaikkia.

Asian toinen puoli on se, että että miehet voisi sitten vittu pysyä kaukana naisten jutuista. Alistetut ryhmät tarvitsevat jotain omaa. Se että mies tulee chiball tunnille on vittumainen juttu niin monella tasolla. Yhtäkkiä koko laji typeryys konkretisoituu kaikessa kauheudessaan. Se on niin naisellista. Ja sitten tulee se syylisyys siitä, että ajattelee näin. Mitäs sitä nyt naisellisia juttuja häpeilemään, saakeli! Sitten tuleeki se ajatus, että tätkö tää naisellisuus on, tällaista pikkusievää minilihasten treenausta....

No, joka tapauksessa. Kenellekään muulle ei varmaan voi käydä näin. Törmätä nyt johonkin kuukausien tapaiseen minuuttiheilaansa chiball-tunnilla. Kiesus.

Lama

Lama-ajan lapset ovat viime aikoina muistelleet lapsuutensa outouksia oikein urakalla. On ollut paljon puhetta tekemättä jääneistä oikomishoidoista ja puolitetuista koulun kumeista. Minä muistan laman pysyvänä tilana, jonka loppumisesta olin hämmästynyt.

Lapsi ei tiedä paremmasta, joten harva traumatisoitui. Lähinnä on jännää, että meilläkin on jotain omaa, mitä nuoremmat eivät muista. Tämä on todiste siitä, ettei meilläkään aina ole ollut niin helppoa. Lama tietysti vaikutti perheisiin eri tavoin. Toisten vanhemmat menettivät työpaikkansa ja alkoholisoituivat, toisten eivät. Minä olen nuoruuteni viettänyt juoden kuohuviiniä, ilman että mikään muu olisi tuntunut juuri miltään.

Lohduton tilanne oli laman alle valmistuneilla, joissa tuntuu olevan tyyppejä joille ei oikein mikään sittemmin onnistunut. Tämä on porukka, jota nykyinen ei-niin-selvän asian opiskelija symppaa. Mitä jos ei se kaikki nyt siis olekaan itsestä kiinni ja hyville tyypeille ei aina löydykään töitä? Kiusallisen moni on myös joutunut huomaamaan, että ei pelkästään jää kauas vanhempiensa elintasosta, vaikka talouden noususuhdanne kuinka jatkuisi, vaan että se myös vituttaa.

Kun Jyrki Katainen nyt varoittelee kaikella auktoriteettinsa voimalla laskusuhdanteesta eli ilmeisesti talouskasvun kasvun hidastumisesta, en ihan tiedä pitäisikö huolestua. Enpä taida. Äänestän silti Hesarin gallupissa, että Suomella menee hyvin. Taikauskoisesti sanoisin, että taloudessa menee hyvin, jos niin uskotaan.

Ilmassa on viime aikoina ollut jos jonkilaisia kriisejä. Ruoka, ilmasto ja talous. Olen jo tottunut. Aikamoisessa yltäkylläisyydessä me täällä edelleen tunnutaan porskuttavan. Ja vaikka lehdissä on ollut viime aikoina kaikenlaisia pula-aika -henkisiä säästövinkkejä ja ekoilukin on aika mainstreamia, vyöryttää journalismi eteemme lähinnä mainontaa.

Oletteko koskaan huomanneet, että niinkin mielenkiintoisesta aiheesta kuin kauneus, tuotetaan lähinnä kosmetiikkavertailuja, joiden anti on jopa niiden omassa kategoriassa laiha. Kaupungista esitellään uudet kivat mestat, mutta lähestymistapa on lähes aina perinteinen puffi.

En nyt sano, (koska tiedän erehtyväni) että niukemmat ajat tekisivät meistä kaikista henkisiä arvoja vaalivia yhteisöllisiä vegaaneja, mutta saahan sitä haaveilla.

Perustilitys

1. Mietin liikaa, että mitä vittua aion tehdä elämälleni.
2. En osaa enää puhua muusta kuin viinasta ja panemisesta.

Työstä ja taistelusta

...on syntyvä solidaarisuus. Miten niin?

Tästä asiasta ei ole kuin huonoja uutisia

eli Psychopathology of Everyday Life

Ihminen on kumma otus. Mä en oo ikinä uskonut astrologiaan yms. sekoiluun, ja samaan romukoppaan menee mun mielestä suurin osa uskonnoista ja vaikka psykologiasta (tämäpä vasta defenssi). Mielenkiintoista sinänsä, että nämä kaksi alaa ovat uuden tulkinnan mukaaan samalla asialla. Horoskoopit ja tarot riisutaan yliluonnollisuudestaan ja niistä tehdään ihmisen psykologisen itsetutkiskelun välineitä.

Kuitenkin arkipäivä täyttyy, ainakin mulla, jonkinlaisesta taikauskosesta riittien toimituksesta ja asioiden tulkinnasta. En käsittääkseni ole edes sairauteen asti neuroottinen. Hieman karu todellisuus voisi vaikka olla, että tällaisilla pikkutoimituksilla ihminen kuvittelee varmistavavansa jotain joka liittyisi ulkomaailmaan. Ihmiselle tuntuu olevan mahdotonta uskoa, että asiat kuten veitsen putoaminen ja miesvieraat, liittyvät surullisen vähän toisiinsa.

Tosia asiassa kaikki mitä hän varmistaa ja pyytää, osoitetaan hänelle itselleen. Tulkinnat, joita hän tekee, ovat hänestä itsestään. Tähän samaan neuroottisten ja lapsellisten riittien loputtomaan listaan on menevät varmaan kaikki asiat rukouksista hellalevyjen tarkistamiseen. Ei voi jättää tekemättäkään, riskit ovat liian suuret. Etteivät asiat menisi pieleen. Freudin mukaan (käsittääkseni) ihmisen toiminnassa on kaikella merkitys. Jokaisella virheellä jonka teet, on historia. Ehkä ihminen tiedostaa tämän jotenkin, ja yritää nähdä samoja lainalaisuuksia maailmassa ja maailman ja itsensä välillä.

Yksi mielenkiintoinen huuhaa-henkinen asia on unien tulkinta. Suhtaudun siihen mielestäni rationaalisesti. Unissa kyse on varmasti suurimmaksi osaksi täysin randomista ajatusroskasta. Täytyy kuitenkin sanoa, että on vähintäänkin kiehtovaa, että vietämme niin suuren lohkon elämästämme unessa. Ihminen kuolee ilman unta.

Rationaalisesti ajatellen, unella täytyy siis olla jotain merkitystä. Sillä voi olla ylläpitäviä tehtäviä. Unissa koetaan tunteita jota arkipäivästä puuttuu. Onneton ihminen näkee usein onnellisia unia ja onnellinen painajaisia. Unessa ihminen käsittelee asioita. Se mitä unessa tosiasiassa näkee, ja sen tulkinta, joka muodostaa koko jutusta tarinan. Se ei ehkä olekaan niin olennaista, mitä unessa varsinaisesti näkee. Mikäli siis oletetaan, että unissa ei kuitenkaan ole mitään yliluonnolista.

Mutta sitten asiaan. En ole oikein pitänyt freudilaista tai muuten kaavamaista unien tulkintaa minään, mutta ei voi olla sattumaa, että juuri viime yönä näin unta jossa multa irtosi hammas. Ensin yritin tunkea sitä takasin. Sitten soitin äidille. Sitten taisin rikkoa sen jotenkin. Lopulta olin tyytyväinen sen jättämään aukkoon.

Toisaalta, nyt muista, että näin eilen naisen jolla puuttui yksi takahammas. No vitut, kuka näistä tietää. Joka tapauksessa, vaikka sen kunniaksi, että elämä on täynnä yllätyksiä ja mysteerejä, laitan tähän loppuun lainaukset biiseistä jotka kuulin katusoittajilta, sen jälkeen, kun ne oli soineet mun päässä koko päivä. Kyynisesti voisi sanoa, että ne on aika tehokaita katusoittoklassikoita.

well, maybe there's a god above
but all i've ever learned from love
was how to shoot somebody who outdrew you
it's not a cry that you hear at night
it's not somebody who's seen the light
it's a cold and it's a broken hallelujah

---

I know where you go to my lovely
When you're alone in your bed
I know the thoughts that surround you
'Cause I can look inside your head

ja kun juoksiessa ajatus juoksee myös...

.. niin jatketaan nautinnosta. Ovatko kaikki muut arvot lopulta alisteisia nautinnolle? Mainitsin viime teksitissäni kauneuden ja terveyden. Eivätkö nekin ole jotain, jolla vain tavoitellaan nautintoa?

Tästä olisi herkullista lähteä miettimään koko hedoismismin ajatusta. Nautinnot tavoittelu kuullostaa suurimmalle osalle länsimaisia kulutuskulttuurin lapsia varsin luonnolliselta. Tee mitä haluat, kunhan et vahingoita muita.

Onko se kuitenkaan näin yksinkertaista? Älä vahingoita, ainakaan liikaa. Tai ainakaan enempää kuin muutkaan vahingoittavat. Tämä ohje perustuu ajatukselle, että nautintoa ei ole aitoa jos se vahingoittaa. Jos tätä vaadetta aletaan laajentaa, supistuu meidän puhtaiden nautintojen kenttämme aika paljon pienemmäksi. Tämän voi taas vetää takaisin niihin lenkkareihin. Ja vähän Antti Nyleeniin.

Kärsimättömyyden (mahtava sana näin väärin käytettynä) vaade ei ole niin selvä kuin halumme uskoa. Jonkun täytyy kärsiä. Jotta me saamme nauttia, yleensä jonkun täytyy jossain määrin muuttua välineeksi. On väliinellistämisen asteesta ja jopa sävystä kiinni, milloin se on tuskaa. Ajatelkaa iloista espanjalaista baarin pitäjää, joka on väline tapaksille ja oluelle. Sitten ajatelkaa häkkikanaloita. Tai antrosentrisille lukijoille esimerkiksi, heitetään vaikka se bangaldeshilainen tehdastyöläinen (ei välttämättä edes lapsi), joka osallistui niiden lenkkareiden tekemiseen, jotta minä voisin ostaa ne minulle mahdollisella hinnalla.

Antti Nylen puhuu kirjassa viattomien kärsimyksestä runollisemmin. Minun mielestäni se on konkreettisempaa. Kärsimys, eri asteissaan on nautinnon toinen puoli.

Tästä nousee mieleen vielä siitä juoksemisesta. Onko juokseminen sitten nautintoa? Ei makeaa mahan täydeltä voisi olla tähän vastaus. Ihmiset ovat vuosituhansia kehitelleet tekniikkaa, joka minimoi liikkumisen. Tästä kulminoitumana kaukosäädin. Ja koska nautinnontavoittelu on tässäkin ollut päämääränä. Mutta jos nauttii jatkuvasti, alkaa voida pahoin.

Miksi ihminen joutuu aina keksimään pyörän uudestaan? Eiköhän joku ole joskus minullekin kertonut, että tie onneen on kohtuullisuus ja tasapaino?

Ensimmäinen lenkki vuosiin

Juokseminen on mukavaa. Se on yksinkertainen ja tehokas liinkuntalaji, ja sellaisena se tulisi pitää. Neuroottiselle ja analyyttiselle ihmiselle se on kuitenkin mielenkiintoinen prosessi, johon ryhtyminen vaatii pohdiskelua.

Ensinnäkin lenkille lähtö lykkääntyi, kun lenkkareiden ostoon ei meinannut löytyä aikaa. Tunnetusti välineet täytyy saada kuntoon ennen kuin lähdetään mitään hötkyilemään. Ja nämä eivät tietenkään ole mitkä tahansa kengät. Lenkkareiden valinta on siinä mielessä mukavaa, että siihen saakin suhtautua pieteetillä.
Kiistattomat terveysriskit, joita huonojen kenkien mukana tulee, nostaa lenkkarit vaatteiden ja useiden muiden urheiluvarusteiden yläpuolelle. Niiden valinnassa on jotain kiehtovan teknistä.

Sitten on tietenkin se varsinainen juoksu. Koska mun mielestä on aina mukava osallistua johonkin absurdiin kollektiiviseen kokemukseen anonyyminä yksilönä, lähdin ensitöikseni juoksemaan Töölönlahden ympäri. Helsingin klassikkolenkki.

Katselin muita lenkkeilijöitä jotka hymylivät kannustavasti, niin ainakin mielestäni. Eikä se mahdotonta ole, sillä kokemukseni mukaan, juuri tällaisissa tilanteissa ihmiset tuntevat oudolla tavalla, että heillä on jotain yhteistä.

Juokseminen on eräällä tavalla liikunnan kuningaslaji. Se on jotain jossa hikoillan ja hengästytään, ei mitään pilatesta. Melkein kaikki voivat periaatteessa juosta, mutta eipä sitä vaan kaikki tee. Se on yksinkertaista ja karua, sen nautinto löytyy tuskan kautta.

Juuri tämä minua vaivaakin. En oikeastaan halua olla liikunnallinen ihminen. Olen liian hedonistinen. Haluan olla anarkisti, joka vastustaa työn ja kurin ihannointia. Mutta jostaisn sysytä olen viime aikoina kieltyä tuopeista aina silloin tällöin ja raahaan lähes aina messissä liikuntakamoja johonkin lajiin. Tässä vasta identiteettikriisin paikka. Vaikka toisaalta ihailen niitä asioista, joita liikkuminen edustaa, kauneutta ja terveyttä, en ole sitä mieltä, että se pelkkää auvoa. Totta kai nautin liikunnasta, mutta se on kuitenkin nautintoa jonka eteen täytyy tehdä töitä.

Suurin kysymys onkin, voiko hedonisti nauttia mielihyvästä, joka periaatteessa vaatii kärsimystä?

Verryttelyä eli Antti ja naiset

Antti Nylen. Vihan ja katkeruuden esseet. Kaiken muun voin antaa anteeksi, paitsi se takakannen kengät. Tiirailkaapa niitä pohjia.

Mutta anteeksi annettavaa riittää. Nylen kokee kai jollain oudolla tavalla olevansa feministi. No, Nylen kiistatta ihailee naiseutta. Nylen vertaa naisia useissa kohtaa eläimiin, joita hän rakastaa disneymäisellä kiihkolla. Molempien, naisten ja eläinten, ruumiit ovat Nylenin mukaan heteromiesten alhaisen hävityshimon kohde. Tästä provosoituminen olisi kuitenkin laiskaa. Raiskauksen ja lihan syönnin rinnastaminen on vielä ihan älykäs väite. Ruumiin luvatonta käyttöönottoa. Mutta ongelmana on, että eläimiin rinnastuessaan nainen saa Nylenin ajattelussa passiivisen ja hauraan roolin. Nylen kuvaa meitä lähes jumalolentoina, jota on kuitenkin mahdotonta kokea imartelevana. Nylen näkee naisissa jotain mystistä ja primitiivistä.

Nylen alistaa ylentämällä. Nainen joka toimi perinteisten naisten ihanteiden mukaan alentaa itsensä, ja on siksi jopa halveksuttavampi kuin mies. Miehet ovat Nylenin kuvastossa alinta roskaa. Naisellista toimintaa on Nylenin tekstissä eritoten kasvissyönti. Esimerkiksi Anna-Stina Nykänen saa huutia kolumnistaan, jossa hän kertoi kiusallaan syövänsä kuin mies. Nylenin oikeustajua loukkaa, että naiset eivät samaistu toiseen alistettuun ryhmään, eläimiin.

Tietynlainen järjettömyys, jota Nylen myös ihailee on hänen mielestään naisellinen piirre. Nylen sanoo, että vain mies voi olla dandy, voisi myös sanoa, että vain miehen tarvitsee olla dandy. Nylenin luomalle naiselle millin tarkkojen erojen ymmärtäminen on itsestään selvä, luonnollinen ominaisuus. Myös uskonnollisuudessa on järjettömyydessään ja passiivisuudessaan jotain Nyleniä viehättävää naisellista.

Ymmärrän toki, kuinka houkuttelevaa on syyttää kaikesta maailman pahasta miehiä. Kuinka monta naisjoukkoraiskaajaa tässä maailmassa oikeasti muka on? Kuka käy sotia ja kuka kärsii? Mutta ei näin. Naiset eivät ole sen parempia ihmisisä kuin miehetkään. Ja toisin kuin Nylenin teksteistä voisi ymmärtää, naiset eivät koskaan ole olleet passiivia uhrilampaita vaan aktiivisia toimijoita sekä omassa elämässään, että maailmasssa.

Miksi sitten annan kaiken Nylenille anteeksi ja pidän hänen pientä essee kokoelmaansa sangen oivallisena? Koska naisellisten piirteiden nostaminen ihailtaviksi tavoiteltaksi on niin hemmetin virkistävää. Jotkut perinteisesti "naiselliset" asiat ovat faktisesti parempia, kuin "miehiset" vastineensa. Sanotaan vaikkapa salaatin syönti. Ymmärrän Nylenin turhautumisen kun hän "naisellisesti" toimiessaan, tuntuu yhteiskunnan silmissä alentuvansa johonkin. Siksi hän on ehkä kääntänyt asetelman päälaelleen.

Nylenin ansioksi voidaan myös laskea soljuva tyyli ja se, että hän omistautautuu vaalimaan tärkeinä pitämiään asioita ihailtavalla pieteetillä. Hänen esseensä käsittelevät naisten ja eläinten lisäksi myös esimerkiksi popmusiikkia.