Hyviä ja kauniita

Jos katolisessa kulttuurissa on perinteisesti jaettu naisia kahteen kastiin, huoriin ja madonniin, on meillä täällä lutikkaparatiisissa edistyksellisesti yksi ryhmä lisää. Osa naisista on nykyään hyviä jätkiä. Tämä jako on pääasiallisesti miesten mielissä, mutta kyllä naisetkin sitä vahvistavat. Naiset kyttäävät toistensa käytöstä ja tuomitsevat rankasti erityisesti juuri hyviä jätkiä.

Monessa mielessä hyvällä jätkällä onkin huoriin ja madonniin nähden enemmän tilaa, joten vittuilu on ymmärettävää. Hyvä jätkä saa olla äänekäs, fiksu ja hauska. Häneltä ei odoteta ruuanlaittoa, mutta sekin sallitaan. Hyvän jätkän miesjutuille naureskellaan samalla tavalla kuin miesten tarinoille. Silti hyvää jätkää suojellaan vähän kaikkein kusipäisimmiltä tapauksilta. Toisin sanoen, hyvä jätkä tytöt ovat siis miehille kavereita tyttö ja poika -kaverisuhteet ovatkin parhaimmillaa kovin antoisia.

Murrosikäisillä tytöillä ja pojilla on aika erilaiset sosiaaliset taidot. Pojat ovat tottuneet tekemään ryhmässä. Solidaarisuus on usein hallussa, mutta esimerkiksi tunteiden käsittelyssä heillä on harjoiteltavaa. Tytöt taas ovat yleensä viettäneet lapsuutensa pienemmässä porukassa tai jopa yhden parhaan kaverin kanssa. Tytöt ovat hyviä tulkitsemaan toisen tunteitaita ja näyttämään välittämistä, mutta he osaavat harvoin sanoa suoraan mistä kiikastaa. Molemmilla sukupuolilla on siis opittavaa toisiltaan. Kavereilta tätä on helppo opetella.

Miksi sitten kaikki naiset eivät voi olla hyviä jätkiä? Toiset eivät edes halua olla. Taustalla saattaa olla se, että hyvänä jätkänä olo syö naiseutta. Kauniit naiset ovat yleensä madonnia ja seksikäät huoria. Osaavat toki hyvät jätkätkin olla, mutta sitä ei kuulu huomata.

Hyvän jätkän asema on siinä mielessä hankala, että hän ei kuitenkaan koskaan ole yksi jätkistä. Hänen tilanteensa on outo, kun täytyy antaa poikien tehdä omat juttunsa, muttei koskaan ole esimerkiksi sellaisessa asemassa kuin poikien tyttöystävät. Kaveripoikiin rakastuminen on pannassa. Joskus tuntuu, että hyvän jätkän täytyisi olla kiitollinen ja hiljaa asemastaan, jottei hän tipahtaisi muihin lokeroihin.

Viime aikoina

En osaa sanoa ihan tarkkaan kuinka kauan, mutta jonkin aikaa tässä on ollut tosi hyvä meininki. Jopa morkiksissa on ollut vain huvittunut sävy. En ole edes, toisin kuin yleensä, huolissani tämän hyvän fiiliksen aallon loppumisesta. On vähän sellainen olo, ettei mitään niin pahaa voi tapahtua, ettei siitä selviäisi. Seesteisyys on toisin sanoen minulle ihan uusi tunne.

Olen viime kuukausien projektiksi ottanut yksinolon. Vaikka minulla on hirveän monta hyvää ja rakasta ystävää ja olen joskus sangen vakavasti seurustellutkin, uskon vahvasti siihen, että lopulta ihmiset ovat yksin. On siis ensisijaisen tärkeää oppia nauttimaan omasta seurastaan. Mielestäni on myös olennaisen tärkeää tietää milloin tekee asioita vain siksi ettei halua olla yksin. Ihan noin ihmissuhteidenkin toimivuuden kannaltakin yksinolo on tärkeää. Ainoastaan se saa tajuamaan mikä, tai ketkä ovat tärkeitä ja ketkä jopa haitallisia.

Kun eilen kävelin baarista kotiin, pysähdyin jostain syystä kotini vieressä olevaan leikkipuistoon keinumaan. Huomasin, että nautin siitä, ettei kukaan muu ollut näkemässä päähänpistoani.

Nyt kun aikaa on

Tarvitsen syyn siivota. Ja mikäs sen on parempi syy kuin ystävät. Eli tulkaa meille lauantaina. Juodaan viiniä (tuokaa sitä ja saa kaljaakin juoda) ja syödään jotain hyvää (tuokaa sitäkin) sekä kuunnellaan hyvää musiikkia (tuokaa ipodinne). Halukkaat lähtevät sitten myöhemmin baariin.

Sitten ajattelin listata minäkin ne viisi tärkeintä esinettä:

Kännykkä. Eihän tätä edes tarvi selittää.

Esa vilectron. Rahaa tuntuu kuluvan vähemmin kun tällä maksaa

iPod. Ei tarvi koko ajan dokaa.

iBook. Blogin kirjoitus, iPodin lataus, uutiset, rippituoli, Vice, pankki, meili...

Hammasharja. Olen suuhygieniahullu.

Olisin muuten laittanut mun ihanan kalenterin, mutta koska koulu loppui tänään, senkin tarve vähenee. Myös päiväkirja oli tyttömäisesti yksi ehdokas.

Pelasta mut, baby!

Sunnuntai oli TV-päivä. Englantilaisen potilaan jälkeen katselin sarjaa jonka nimi taisi olla Rescue me. Se sijoittuu överi machoon ympäristöön, jenkki paloasemalle. Kyseessä oli ihan leipähömppä, ei edes kovin hyvä genressään, mutta tästäkin asiasta tuli mielenkiintoinen kun sitä katseli naisasiakiikareiden läpi. Sarjassa tarkasteltiin selkeän miehisen miljöön vuoksi naisia miesten kautta, mutta ihan mielekiintoisella tavalla naisahmoista oli kuitenkin tehty toimijoita.

Ensimmäinen nainen oli toki kovin päälle liimattu. Hän on paloaseman ainut nainen, ilmeisesti kuitenkin myös palomies (tai palotaistelija!). Hän joutuu todistamaan itsensä ja vahvuutensa jatkuvasti, pärjätäkseen ylimaskuliinisessa ympäristössä. Koko yhteisö kohtelee häntä kaltoin, mutta hän jaksaa taistella omista oikeuksistaan ja ansaita paikkansa yhteisössä. Hän päättää voittaa miehet heidän omassa pelissää, joka tässä tapauksessa on pissakakka-huumori ja silti hän pysyy naisellisena. Katsomassani jaksossa ei oikeastaan esitelty sitä, kuinka rankkaa jatkuva todistelu ja taistelu tälle hahamolle oli.

Toinen naishahmo makasi arkussa. Se oli yhden kusipäisen sovinisti palomiehen äiti. Äidin kuolema pakottaa miehen kohtaamaan omia tunteitaan ja sekä isänsä haavoittuvuuden.

Kolmas naishahmo oli kaikkein mielenkiintoisin. Hän tuli kuvaan kun läppähyvännäköinen palomies joutuu äitinsä järkkäämille treffeille ruman läskin tytön kanssa. Ei tyttö siis niin ruma tai läski ollut, mutta kontrasti oli kuitenkin aika kova ja harvoin telkassa nähty. Treffeillä tyttö suhtautuu ulkonäköönsä avoimesti ja pakottaa miehen myöntämään, että hän meinasin lähteä kesken pois. Mies myöntää ja he molemmat nauravat.

Treffien lopuksi mies saattaa tytön kotiin ja tyttö suutelee miestä yllättäen. Mies yrittää ensin torjua hieman epätoivoiseltakin vaikuttavan tytön, mutta tyttö lupaa erittäin vakuuttavasti olevansa maailman paras pano. Tämä osoittautuukin pian todeksi ja mies on täysin myyty. Tyttö on pian hänen silmissään hauska, fiksu ja seksikäs. Nähtäväksi jäi vain, voiko mies esitellä ruman tyttöystävänsä julkisesti. Mutta kukapa ei olisi ihan pässinlihaa, jos tyttö maailman parhaan seksin jälkeen sanoo: Congratulations, your first time with a fat chick. You wanna do it again?

Siionistien salaliitto?

Miksi Israel osallistuu Euroviisuihin? Eihän se maa nyt parhaalla tahdollakaan ole Euroopassa.

Laumaeläin

Olin tänään feministeilemässä mutten tuntenut itseäni kotoisaksi. Mukaan raahautuneelle ystävämiehelleni (mitä vittua?) selitin, siksi, etten vain voi simplifoida aatteitani iskulauseiden taakse. Mutta ehkä pelkään kuitenkin leimaantumista. Vaikka puhun aiheesta paljon, olen usein vieläkin hiljaa, kun voisin puhua vaikka siitä, kuinka mies on vieläkin normi ihmiselle.

Haluaisin puhua myös siitä kuinka huono feministi olen. Haluaisin huutaa siitä, kuinka monena iltana olen lyyhistynyt lattialle huutamaan, kun ruumiini ei ole sellainen kun sen pitäisi olla. Haluan silti olla helppo ja mukava ihminen. Vähättelen "naismaisia" asioita ja haluan olla hyvä jätkä. En edes lähde keskusteluun siitä, onko säärikarvojen ajeleminen sortoa.

Haluan korostaa perusteesiäni siitä, että yksilöiden väliset erot todella ovat suurempia kuin sukupuolien väliset erot.

Luin Tulva-lehdestä, (josta myös rittäisi sangen monelaista sanottavaa) jutun siitä kuinka teatteri Suomessa on hirveän miesvoittoista. Se on minun kokemuspiirini mukaan todella totta. Ja mikä eniten pännii, on se, että naiset tuntuvat tekevän parasta teatteria keskenään. Ja käsittelevät silloin vielä usein naiskysymyksiä. Tämän on huolestuttavampi asia kuin moni arvaakaan.

Uskon nimittäin vahvasti siihen, että ihmiset on "tarkoitettu" olemaan ja tekemään laumassa. Paras dynamiikka syntyy, kun ryhmässä on monenlaisia ihmisiä. Yleensä tämä tarkoittaa sekä miehiä ja naisia. Biologisesti ajateltuna, juuri sitä.

Jos tilanne on todella se, että naiset pääsevät parhaimmilleen, jossain mitä he todella rakastavat, vain keskenään, on tilanne kieroitunut. Uskon siihen, että nyt on rakenteellisesti jotain pielessä. Naiset eivät vieläkään koe itse olevansa tekijöitä, eikä heitä (ehkä siksi) kohdella sellaisina. Tällaistäkin tekemistä vaikeuttavat ja vähättelevät entisestään myytit siitä, etteivät naiset voi toimia yhdessä tai tarvitsevat ainakin miehisen johtajan.

Kukaan Tulva-lehden haastatelluista ei toki halunnut, että teatteri eriytyy miesten ja naisten tekemiin. Se ei liene tarkoituksenmukaista ja tuntuu nykypäivänä kovin vanhanaikaiselta.

Olen aina ajatellutkin, että esimerkiksi tyttökoulut ovat historiaa. Ihmisen täytyy oppia nuoresta asti elämään kokonaisessa yhteiskunnassa, johon kuuluu sekä miehiä, että naisia. Mutta toisaalta, naisteatterin, muun "naistaiteen" ja vaikka Tyttöjen talon koskettavuus kertoo mielestäni siitä, että naisten ihan omalle tilalle on silmittömästi tarvetta. Kyseessä ei kuitenkaan ole samanlainen tarve kuin vaikka alkoholistien vertaistuelle. Kyseessä on puolet IHMISISTÄ, jotka joutuvat käsittelemään asiaa, joka on heidän olemuksensa ensisijaisia piirteitä, ongelmana.

Tietääkseni, onnekkaimmat naisista eivät juurikaan sitä ajattele. He eivät ajattele ongelmiensa johtuvan naiseudesta (mikä sinäänsä on ihan tervettä). Minä en voi ajatella muuta kuin, että he vain kieltävät ongelman.

Tänään kosiskelen yleisöä

Mietin tänään ystäviäni.
Sitä, joka opetti minua avaamaa bissen ihan millä tahansa.
Sitä, jonka kanssa keksii sellaisia ideoita, ettei kenenkään muun.
Sitä, jonka kanssa jokainen tuntee itsensä tärkeäksi.
Sitä, jonka olen tuntenut kaksitoistavuotiaasta.
Sitä, joka on todistanut itsensä erittäin tärkeäksi.
Sitä, joka ymmärtää ideani. Ja opettaa lapsilleni jalkapalloa.
Sitä, jota en halua pukea sanoiksi.
Sitä, jonka puolesta olen onnellinen.
Sitä, joka auttoi kun oli vaikeinta.
Sitä, jolta odotan paljon.
Sitä, jota välimatka ei haalenna.
Niitä, joiden kanssa en ole varmoilla.
Niitä, joiden kanssa en ole kotonani.
Niitä, joille minä en merkitse samaa kuin he minulle.
Niitä, joista minulla on odottava kutina.
Niitä, jotka juovat kanssani.
Niitä, jotka käskevät lopettamaan juomisen.
Niitä, jotka olen jo menettänyt.
Niitä, jotka tekevät minusta rohkean.

Ja jos rehellisiä ollaan, niin sitä kaikkein huonointa ystävää myös.

(Rakkaat, pelkään silti korniutta kuin ruttoa.)

Hesarin kekkereiden jälkeen

Kaamee darra!

Meitä on tietenkin kusetettu

Iki-ihanan Sashan avustuksella löysin taas uuden tunnustussivun. Mun huomio kiinnittyi tähän En ota kantaa -nimimerkillä jätettyyn kommenttiin: "Mielestäni minun ei tarvitse syödä leivän kantapaloja jos en halua." Olen ihan samaa mieltä.

Leivänkantojen syöntiä tunnutaan nimittäin usein perusteltavan jollain myytillä niiden terveellisyydestä. Koska se on kovaa ja pahaa, sen täytyy olla parempaa kuin pehmeän ja hyvän sisuksen. Mutta samaa leipäähän se on. Varmaan se itseasiassa on epäterveellisempää. Siinä on varmaan enemmän karsinogeenejä.

Tietenkin, on ehkä moraalisesti arveluttavaa heittää kantapalat pois. Mutta haaskataan ruokaa muutenkin, ei sitä lähetetä Afrikkaan.

Kuka pelkää...?

Mulla on outo harrastus. Luen päivittäin Cityn rippituolia. (www.city.fi/yhteisot/rippituoli/) Se on parempaa sontaa kuin vanha kunnon tunnustusten luola ja myös kommentit ovat näkyvillä. Olen kerran myös tunnustanut itse ja oli mielenkiintoista tietää että myös yleinen mielipide pyysi minua hakeutumaan hoitoon. Siellä, minun lisäkseni, saavat sekä huutia että ymmärrystä sekä serkkujennussijat että kaikenlaiset pettävät velhonaiset.

Koko systeemi vaan paljastaa mielestäni jotain hirveän olennaista ihmisistä. Suurin osa pahimmista tunnustuksista saattaa tietenkin olla niin sanottuja provoja. Käsitykseni mukaan elämä on kuitenkin niin hullua, että tuskin tarvitsee mitään keksiä. Minä myös lähtökohtaisesti uskon siihen, että ihmiset puhuvat totta. Tällä foorumilla on hirveän vähän syitä valehdella.

Yhden ehkä vähän huolestetuttavan trendin olen kuitenkin löytänyt. Jos nainen tunnustaa pettävänsä paskaa miestään, kosto on suloisesmpi jos hän on pettänyt mustan miehen kanssa. Loukkaus on jotenkin syvempi. Tälläiset kommentit saavat minut suorastaan surulliseksi. Ne tukevat vahvasti ajatusta siitä että naiset ensinnäkin ovat jonkinlaista omaisuutta. Ja sitä, että se omaisuus tärveltyy jotenkin jos hyppää nimen omaan afrikkalaisen miehen syliin. Antautuu siis jollekin vieraalle.
Toisekseen, se vahvistaa afrikkalaisten miesten yliseksualisoitua kuvaa miedän kulttuurissamme. Once you go black, you can never go back.

Olen kuullut myös ihan järkevältä taholta kommentin siitä, että ainoastaan suomalaiset naiset jotka muuten uskovat saavansa rumia lapsia, hankkivat niitä afrikkalaisten kanssa. Totta varmasti on se, että sekarotuiset kakarat ovat nätimpiä. Mutta onhan tuollainen ajattelu ihan helvetin pelottavaa! Siitä tulee mieleen yksi Anna-lehden juttu, jossa kerrottiin Wäiskissä järjestettävästä clubista, jonka tarkoitus vaikutti olevan afrikkalaisten miesten ja suomalaisten naisten parittaminen. Sävy siinä jutusssa oli outo ja meinasin oksentaa sen luettuani sen. Lehden heitin ainakin seinänään.

Mielestäni se oli afrikkalaisten miesten esineellistämistä. Naiset (miehiä jutussa ei muistaakseni haastateltu) puhuivat siinä paljon siitä, että afrikkalaisia miehiä ei esimerkiksi haittaa, jos on niin sanotusti lihaa luiden ympärillä. Mutta minulle tuli mieleen vaan, että tässä on kyse siitä, että naiset jotka eivät koe olevansa suomalaisen kauneusihanteen mukaisia kostavat katkeruutensa hyppäämällä afrikkalaisten syliin. Valhellista suvaitsevaisuutta. ( Ja ehkä ylianalyysiani aiheesta.) Toivon kuitenkin etten ole ainut jonka mielstä on outoa, että afrikalaisen miehen kanssa olava nainen leimataan joko rumaksi tai tahraantuneeksi. Tai että on ihan vitun outoa, että rumat suomalaisnaiset käyttävät afrikkalasia miehiä seksileluina.

Tässä tulee taas mieleen kysymys siitä, ettemmekö ikinä voi kohdata toisiamme yksilöinä? Tiedän että vaateeni on naivi, mutta muistuttaisin silti, että siitä miten asiat ovat ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla. Pitääkö kaiken liittyä rotuun tai sukupuoleen? Vai näänkö minä vain maailman niin?

Tästä asiasta kirjoittaminen oli muuten hirveän vaikeaa. Huomasin koko ajan kelaavani josko kuullostan rasistilta tai jeesustelijalta. Yritin olla ja pelkäsin olevani tosi PC. Lopulta kadotin täysin sen mitä halusin sanoa. Halusin koko ajan vain korostaa, että toki käsitteln vain ennakkoluuloja ja kärjistyksiä. Ja niin tietenkin teinkin. Mutta ei niitä voi kuoliaaksi vaieta. Ongelmanratkaisun alku on on ongelma tunnustaminen. Tässä maassa erivärissyys on vielä hirveän uusi asia eikä käytännössä kukaan täällä kasvanut ole värisokea. En (tietenkään) tunne yhtään rasistia, mutta vieläkin liian moni lause aloitetaan: "En ole rasisti, mutta..." Silti, uskon että se on parempaa kuin hiljaisuus. Ja kyllä niitä ihka oikeita rasistisia ja tietämättömiä idioottejakin on ihan tarpeeksi, että helppoja vihankohteitakin vielä riittää.

Stadikka

Uiminen on kummallinen laji. Eri näköiset, ikäiset, kokoiset ja tuloiset ihmiset pulikoivat suhteellisen pienessä altaassa, suhteellisen likaisessa vedessä. Kaikkien on tultava toimeen näissä olosuhteissa ja sääntöjän rikkovaa paheksutaan. Monista persoonaa esiintuovista asioista luovutaan uimaan mentäessä sillä vaatteet ja korut riisutaan, meikit pestään pois.

Stadikalla on kuitenkin taipumus muuttua heinäkuun helteessä chigujen bikinit-päällä-bostailu -mestaksi. Meitä liikuntaan keskittyviä jaloja uimareitahan tämä saattaisi vituttaa, mutta aina voi mennä Kumpulaan. Tärkeintä on, että the kids are alright.

Uiminen on myös hyvin zeniläistä, tylsistymistä vastaan täytyy taistella yhtä paljon kuin varsinaista jaksamistakin. Uimahalleissa soi harvoin mitään musiikkia, ja jos soikin se on yleensä rokkia ja sporttia. Miksei siis ipodini pidä vettä?

Suihkussa uimahallissa on hauska tarkkailla ihmisiä. Hirveän pieni prosentti ihmisistä näyttää hyvältä ilman vaatteita. Surullista mutta totta. Tai ehkä lohdullista. Emmä tiiä. Mun mielestä täydellinen alastomuus on aina ollut aika raadollista.

Kaikkien kesken vallitsee yleesä saunassa syvä solidaarisuus. Vaikka Helsingin valituskuoro valittikin, etteivät löylynheittäjät kysy lupaa, se on aika harvinaista.

Kettujen vapautus on kettujen itsensä tehtävä

Kerran baarissa miespuolinen ystäväni sanoi, että olen maailman peniskateellisin ihminen. Väite oli mielestäni absurdi. Koko käsite on outo ja hieman vanhanaikainen. Se tukee vain yhteiskunnan patriarkaalista ja fallossymbolien ympärillä pyörivää rakennetta.

En sitä paitsi ikinä ole kadehtinut yhdeltäkään mieheltä mitään. Kateutta olen siis tuntenut vain toisia naisia kohtaan. Ei kovin sisarellista. Ehkä siksi tulenkin noin periaatteessa ystävänä vähintään yhtä hyvin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Siihen toki liittyy muita ongelmia.

Sama ystäväni sanoi joskus myös, että jos hän saisi sukupuolensa takia vähemmän palkkaa, hän ei tekisi töitä. Hänen ajattelumallinsa oli sinäänsä oikea, että liian moni nainen sivuuttaakin tämän kiistattoman vääryyden. Ongelma ei ole pelkästään samasta työstä huonomman palkan saaminen vaan myös naisellisina pidettyjen asioiden ja alojen aliarvostus.

Mutta kommentti sisälsi kuitenkin ajatuksen siitä, että vain naisten asia olisi taistella oikeutta itselleen. Se on koko yhteiskunnan tai ihmiskunnan asia. Ei pidä juuttua siihen, että Naiset saavat vähemmän arvostusta, se on Naisten ongelma. Se on niin että, puolet Ihmisistä saavat vähemmän arvostusta epäoikeudenmukaisesti, se on kaikkien asia.

Muutenkin ihmetyttää, miksi aina ihminen määritellään ensisijaisesti sukupuolensa mukaan. Se on niitä ainoita asioita joita ei itsessään voi muuttaa. (Ne leikkauksetkin on sukupuolen korjausta, ei vaihtoa.) Eikö voitaisi keskittyä muihin ominaisuuksiin? Eikö voitaisi keskittyä yhteisiin asioihin erottavien sijaan? Eivätkö yksilöerot ole sukupuolieroja suurempia?

Ilmeisesti ei. Ja omat vaatenikin ovat joskus kohtuuttomia. Haluan tulla kohdelluksi samaan aikaan sekä sukupuolivapaasti ihmisenä, ystävyyssuhteissa ystävänä, sekä tyttönä jonka ei tarvise toimia miesmäisesti jos ei halua, naisellisuuteni saa näkyä ja se pitää kestää. Haluan olla kova ja pehmeä ja silti kokonainen. Mieheltä odotan silti kummallisuuksia. Suhtaudun varauksella miehiin, jotka eivät pidä oluesta ja muuta typerää. Käytän ämmää haukkumasanana. Ei kovin reilua.

Tämä onkin joskus aiheuttanut sosiaalisissauhteissani konflikteja. En ole mihinkään tyytyväinen. Miehet kohtelevat minua mielestäni kaltoin ja naisten mielestä olen provokatiivinen ja kova. Pidemmälle ajateltuna ehkä tässäkin kohtaa on ollut enemmän kysymys siitä, että tietyt yksilöt ovat täysin oikeutetusti odottaneet minulta tietynlaista käytöstä. Olen itsekin pyrkinyt tietynlaiseen rooliin jossain yhteydessä ja kun sitten on tutustunut paremmin, on se rooli alkanut tuntua ahtaalta. Suhteisiin on tullut samalla muitakin kierouksia. Kysymys ei siis ehkä ollutkaan pohjimmiltaan sukupuolikysymyksestä.

Tämän peniskateuskommentin jälkeen lähdinkin kotiin ovet paukkuen. Jostain syystä vitutti ihan sikana. Ystävälleni tuli ilmeisesti morkkis ja pian sainkin viestin jossa hän pyysi jotenkin ja anteeksi ja sanoi: sä oot ihan tyytyväinen pimppiin (sun). Keksin hyvän vastauksen vasta seuraavana päivänä. Yksinkertaisesti: en ole tyytyväinen vaan ylpeä.

Audio-visuaalinen oppija?

Jouduin taas täyttämään kaavakkeen, joka haiskahti pahasti itsearvioinnilta. Olen joutunut täyttämään niitä varmaan kolmannelta luokalta lähtien. Mitään hyvää en ole koskaan näissä nähnyt. En tunne itseäni yhtään paremmin oppijana, asiakaspalvelijana tai ihmisenä. Myös muiden, esimerkiksi opettajien, pomojen tai ohjaajien arviointi on yhtä piinaa.

Keinotekoinen itsetutkiskelu on turhaa. Muille ihmisille palautteen antamisessa taas kusee se, että lähtökohtaisesti ne jotka tarvitsisivat palutetta, eivät sitä juuri kysele. Ne jotka sitä lähes kinuavat, ovat hajuttomia ja valjuja eikä heille ole mitään sanottavaa. Ja kaikken äsyttävintä on kun nämä ihmiset huikkavaat perään, että palautteen saa toki antaa myös nimettömänä. Niinku mitä vittua? Sitten täytyy väkisin keksiä jotain.

Testit ovat toinen juttu. Niitä tykkään täyttää. Niissäkin ongelmana on kuitenkin se, että tulokset ovat liian johdateltavissa. Cosmon rakastajataitotesteistä suhteellisen tieteellisiinkin viritelmiin on helppoa vastata niin, että saa miellyttävää luettavaa. "Olet mielenkiintoinen ja syvällinen. Ystäväsi kunnioittavat sinua." Ammatinvalintatestin mukaan soveltuisin parhaiten asianajajaksi, museokuraattoriksi tai elokuvaohjaajaksi. Testejä tehdessä siis ideaaliminä hyppää keppeihin.

Tästä tulee aina pieni morkkis. Mutta myös kysymysten asettelu on yleensä myös huono. Ainakin vastausvaihtoehdot sukkaa aina. Jos ne ovat ei ikinä, kerran ja aina, niin täytyy valita vähiten vääristävä.

Nykyaika

Siirryin tähän päivään. Aloin siis blogata. Mihinkään muuhun vastaavaan ilmiöön en ole ikinä lähtenyt messiin. Kuvaani ei ole ikinä ollut irc-galleriassa, en ole vieraillut Habbo-hotellissa eikä minua löydy googlaamalla. Tämä oli kuitenkin liian helppoa ja houkuttelevaa. Varmaan joku minussakin kuitenkin pakottaa jättämään jäljen jonnekin. Ja onhan hauska tarkastella asioita huolimattoman tytön näkökulmasta. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Tänään olisi sangen trendikästä kommentoida makasiinien paloa.