Tiukkis

Mä olen pitänyt itseäni aika huumorintajuisena ihmisenä. Periaatteessa, mun mielestä kaikelle saa ja pitää voida nauraa. Nauran itse joskus vitseille, jotka ovat muiden mielestä mauttomia tai jopa sairaita.

Olen kuitenkin erehtynyt. Olen tosi asiassa kukkahattutäti joka haluaa hyssytellä kaikkia. Mun on vaikea niellä rasistisia ja naisia halventavia vitsejä, vaikka ne olis vaan läppää. Tietysti paljon liittyy myös kontekstiin, mikä saattaa olla tekopyhää. Mun mielestä, alistetuilla ryhmillä on erilainen oikeus heittää läppää omasta tilanteestaan, kuin ryhmällä joka on hallitsevassa asemassa.

Mä en oo ihan varma, mutta mun mielestä stereotyypeillä hassuttelu on lisääntynyt esim. mainoksissa taas viime aikoina. Entisen Ooperan tilalle oli avattu joku tex mex -rafla jonka tarroissa oli oikein klisheisiä sombreron alla laiskottelvia mexicanoja ja uhkeita senoritoja.

Mun henkilökohtaisen elämän dilemma on sitsilaulut ("akateemisissa pöytäjuhlissa" dokauksen lomassa renkutettavat rallit). Suurin osa niistä on mun mielestä vaivaannuttavia, tylsiä ja mukahauskaa paskaa joka aiheuttaa vaan hampaiden kiristelyä. Ne on kuitenkin legitimoitu hullun hauskoiksi ja kaikki toisin ajattelevat on vaan väärässä. Jos ne on sovinistisia, rasistisia ja homo-vastaisia, niin sehän on vaan superhauskaa ja epäsovinnaista. Mun mielestä ne on patriarkaatin manifestoitumia yliopistolla, jota oikeutetaan perinteellä.

Tietysti voisin olla käymättä sitseillä (en oo paljoo käynykään), mutta se ois väärä ratkaisumalli. Ihan piruuttani, en haluu jättää tätäkään äijämeinikiä rakastavien urpojen täysin vapaaksi temmellyskentäksi. Mä luin joskus skidinä Kurt Vonnegutin Galapagos -kirjan. Siinä ihmiset taantui liskoiksi ja ainut inhimillisyydetä jäljelle jäänyt piirre oli pieruhuumori.