Musta on tullut kesän myötä hippi. Laitan huivin päähän, sandaalit jalkaan ja kuuntelen reggeata.Sitä myöten musta on tullut myös huono musadiggari. Olen kuunnellut oikeastaan vain Matisyahua enkä yhtään tajua, mikä siinä mua kiehtoo. Matisyahu tekee jossain määrin tosi klassista reggaeta, joka ei missään mielessä ole ollut mun musaa. Sen lisäksi, tyyppi kuullostaa paperilla oudolta. Ortodoksijuutalaista sanomaa reggaella. Haiskahtaa saamen kielellä räppäämiseltä. Musa kantaa kuitenkin tällä kertaa ideaa pitemmälle ja on tosi helppoa kuunneltavaa.
Musa on siis hyvää, mutta messagella. Matisyahu laulaa Jumalasta ja Jumalalle. Ehkä se onkin se joka koskettaa. Muhun oin aina ihan poppisbiiseisäkin vedonnut juuri sanat. Jos on kuunnellut vuosia lähes pelkästään höttösanoituksia rakkaudesta, joka ei edes laulajalle ole aitoa, niin todellinen viesti koskettaa.
Saman ilmiö koen kyllä yllättäen kuunnellessani the Streetsiä. En tosin uskonnollisuuden suhteen, jota Mike Skinner on myös käsitellyt uudella levyllään, vaan ihan siinä kun Skinner riimittelee siitä, miten vaikea on iskeä kuuluisia tyttöjä. Mun mielestä on mageeta, että tekee biisejä siitä, sen sijaan, että ihan eksyksissä oleva tähti saarnaisi aidosta rakkaudesta.
Ymmärrän toki, että artisti voi esittää uskottavasti ja riipivästin biisejä joita hän ei itse ole tehnyt tehnyt. Eläytyminen on taitolaji. Ja ymmärrän myös sen, että kaikki esiintyjät on tavallaan hahmoja. Mike Skinner on varmaan luonut The Streetsin jonkinlaiseksi alter egokseen. Mä haluan kuitenkin uskoa siihen hahmoon, mä haluan, että räppärit on playereita joilla on herkkä puoli. Mä haluan, että ne on deekiksellä. Mä en halua, että tää on mun idoleille vaan duuni.
