Telkkarista on muutaman vuoden ajan tullut hämmentävä määrä laihdutusohjelmia. Kohta varmaan kyllä elämä-ekoksi -genre on yhtä iso. Mutta joka tapuksessa.
Suurin osa ohjelmista on tavallaan ihan asiallisia. Ja viihdyttäviä. Onnettoman läskin elämää ruoditaan yksityiskohtia myöten ja hänet pakotetaan tajuamaan oma alennustilansa pelottelulla ja nöyryytyksellä. Lopulta uhri ymmärtää, että hänen parastaanhan tässä vain ja koko elämä laitetaan ammattilaisten avulla remonttiin. Muutaman kuukauden päästä peilistä hymyilee pienempi, terveempi ja onnelisempi ihminen. Vanhat kuvat saavat hänet surulliseksi.
Laihduttaminen on nykyään kansalaisvelvollisuus ja "iloinen asia", "merkki itsekunnioituksesta." Eikä siinä sinänsä mitään. Normaalipainossa pysyminen on toki terveellistä. Olen vain ihmetellyt, miksi ylipaino on juuri se, mitä kohtaan tositeeveessä ja vaikka Oprahissa hyökätään. Laihduttamisen tulokset ovat toki konkreettisempia ja niin myös telkkariin sopivampia kuin tupakoinnin lopettamisen, mutta mun mielestä taustalla on myös ulkonäköfasismia. Läski ihminen on ruma eikä kukaan halua olla ruma eikä halua rumia ihmisiä lähelleen. Rumuus on epäonnistumista ja näin ollen masentavaa.
Mä en tiedä onko masentavampaa maailman ulkonäkökeskeisyys vai se, että on vain yksi tapa olla kaunis.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment