HS

Sasha mainitsi tässä taannoin lukeneensa Naomi Klenin No Logon. Luin sen joskus muutama vuosi sitten ja muistan pitäneeni suurten merkkien kaupunkitilan brändäystä vähintäänkin arvelluttavana. Kirjasta jäi mieleen jättimäinen Niken logo jonkun gheton koriskentällä.

Nyt oli aika helppo verrata toimintaa vanhaan kunnon Helsingin Sanomiin. Mikään brändi Suomessa ei samalla tavalla pyri luomaan niin yhteisöllistä meininkiä. Tällä hetkellä lehti keskittää voimansa Kaisaniemn puistoon. Monet muistavat varmaan Oma kaupunki -tapahtumien sarjan. Ilmapalloja, kahvia ja pullaa, viihdettä sekä yhteiskunnalista keskustelua.

Markkinoinnin jalkautuminen on noussut entistäkin tärkemmäksi kun levikkiäpeittoa pyritään nostamaan ydinalueilla. Eli: Hesari haluaa, että pääkaupunkiseudulla tilataan enemän Hesaria siksi siitä yritetään tehdä "stadilaisten oma juttu". Mediatori Sanomatalossa tuntuu taidenäyttelyineen melkein epäkaupalliseslta tilalta. Tämä on poikinut lehteen enemmän Helsinki aiheisia artikkeleja. Hesari tietenkin tiedostaa olevansa maan suurin sanomalehti mutta nyt on rohkeammin keskitytty pääkaupunkiseutuun. (Onpa mukava kirjoittaa niin, ettei tarvitse miettiä, onko tämä mun mielikuva vai ihan totta! Saa kommentoida.)

Sitten on tietenkin koko Sanoma-WSOY konserni. Olet markkinoinnin unelmahenkilö jos kuuntelet Radio Helsinkiä (vaikka se ei varmasti ole niin kauhean hyvä bisnes, se tekee hyvää brändille), netisä vilkaiset työpäivän aikana uutissähkeitä hs.fi-sivuilta ja ehkä luet Satasen jossain vaiheessa. Joululahjaksi annat Puretut talot -kirjan ja lehdistä tilaat Aku Ankan ja Annan (onko se muuten Sanoma Magazinesin?). Varmaan kuullostaa edes vähän tututlta. Lisäksi käyt ihan huomaamattasi Ärrällä ostamassa Ilta-Sanomat ja Finnkinon leffateattereillakin on monopoli. Aina jollakulla on sinne lippuja. Asiakasetuja ropisee konsernin sisällä.

Mihinkäään muuhun yhtiöön mulla ei hekilökohtaisesti ole samanlaista suhdetta. Luulin pienenä, että Hesari tulee kaikille ja se oli jonkinlainen hallituksen tiedotuskanava.

Kirjoitin ensimäisen mielipidekirjoitukseni Hesariin muistaaksi kymmenen vuotiaana. Lukiossa osallistuttiin Päivä lehtimiehenä -kisaan. Tapasin tästä syystä Aatos Erkon henkilökohtaisesti ja meidät vietiin Brysseliin.

Hesari on myös tuonut mulle leivä pöytään. Ensin mun faijan kautta. Se on ollut siellä töissä mun koko elinajan ja on edelleen. Sitten menin yhtiöön itsekin töihin. Se on ollut mun ensimäinen oikea työpaikka ja olen siellä vieläkin. (Saisinko tästä potkut?)Olen jounut Hesarin piikkiin paljon ilmaista viinaa. There are no free lunches. Hesari ei ole huonon työnantaja ja jo siksi pelkään että en suhtaudu sen ylivaltaan mitenkään kriittisesti. Ainut mistä jaksoin älistä oli avoin Nato-myönteisyys.

En silti usko, että mikään saisi mua vaihtamaan sanomalehteä. Valitettavaa on, että Suomen kokoisessa maassa vaihtaisin luutavasti huonompaan.

Tiistaina on taas Kick off. Työtoverini, nähdään siellä!