Tuntuu, että kaikki puhuvat vain siitä, mitä vittua syksyllä tapahtuu. Uusia opiskelupaikkoja, asuntoja, kaupunkeja ja maita. Minä tulostin tänään viisumihakemuksia. Eilen juttelin pitkästä aikaa ihmisen kanssa joka on ensimmäisen vuoden jälkeen varma, että hän jatkaa viisivuotisen koulunsa loppuun. No, aika harva sitä teakkia vissiin keskeyttää.
Epävarmuus tuntuu kalvavan siis melkein kaikkia. Osa on epävarmoja siitä mitä haluavat, osa on turhautuneita, kun eivät tiedä saavatko sitä. Ihmiset suhtautuvat siihen eri tavoin.
Minä pakenen. Siirrän ongelmiani. Haluan selvittää, mitä oikeasti haluan, en vain halua haluta. En kyllä todellakaan tiedä löytyykö vastaus jostain Ulan Bataarista. Ja tuntuu typerältä yrittää joka kerta saada sitä oikeaa ironian vivahdetta puheeseen kun puhuu matkastaan. Vähän kuten silloin kun puhuu Kallion lukiosta.
Ja sitten mua tietenkin pelottaa. Venäjä varsinkin. Ja sitten tulee niitä hetkiä kun katselee kuvia jostain Kiinasta ja ajatus siitä että samoja maisemia voisi päästä tsiikailemaan livenä tuntuu niin huikaisevan hyvältä, että haluaisi vaan juosta junaan.
Välillä hätkähdän omien haaveiden suuruutta. Siksi ehkä niitä täytyy lähteä kauas sulattelemaan.
On sanomattoman paljon tärkeämpää, miten olioita nimetään, kuin mitä ne ovat.
No comments:
Post a Comment