Pirttihirmu

Häistä tuli mieleen myös lisää asiaa seurustelusta, mitä olen tässä viime aikoina pohtinut. Sanon usein kyllä tykkääväni poikaysävästäni, mutta vihaavani seurustelua. Ainut syy eivät ole kompromissit tai vaikka "oman ajan" väheneminen. Syynä on se, miksi minä muutun seurustelusuhteessa.

Olen nykyään täysin riippuvainen seurustelukumppanistani sekä käytännöllisesti, sosiaalisesti että emotionaalisesti. Kuuntelen eri musiikkia ja olen pehmentynyt pitämään jopa söpöistä eläimistä. Olen mustasukkainen muista naisista (ei kyllä kauheen).

Eräänä iltana valitin tosiaan likaisista sukista lattialla. Kuka voi tehdä jotain noin klisheistä, varsinkin kun on itse elänyt tyytyväisesti, totaalisen kaaoksen ympäröimänä kuusi vuotta?! En aina pysty nauttimaan hienoista kokemuksista, jos poikaystäväni ei ole niitä jakamassa. Vaadin poikaystävääni viettämään kanssani paljon laatuaikaa ja arvostan jos minulle tuodaan kukkia. Jokainen meno, johon hän ei halua/ehdi/jaksa tulla "on mulle tosi tärkeetä". Käyn kyllä baarissa, mutta nykyään tulen aikaisemmin kotiin. Vaadin häneltä samaa. Herran vitun jumala.

Eromme (jonka kuitenkin näen riidellessä ratkaisuna kaikkiin ongelmiin) tuntuu sitä musertavammalta ajatukselta, mitä pitempään seurustelemme. Olisi enemmän järjesteltävää, enemmän ihmisiä joille kertoa ja muistoja jotka pitäisi unohtaa. Näin ihmiset haluavat itsensä vangita.

No, tästä huolimatta. Olen silti onnellinen. Ja epäilen, että jos me erottaisiin, selviäisin siitäkin.