Te extraño, tai jotain

Viela taalta Gradasta, jossa olen tod. nak. vikaa iltaa. Oli tarkoitus menna ottamaan auringonlaskun aikaan kuvia, kun kaupunki ihan oikeasti kylpi keltaisessa valossa, mutta menin hierontaan ja menetin ajantajuni. Mutta uskokaa kun sanon, tama Nicaraguan koloniaalihelmi on kovin kovin kaunis. Parhaat kuvat sais tietenkin pienella royhkeydella tai uskaliaisuudella. Ma oon kuitenkin tosi ujo kysymaan, etta saisko jotain tyyppia kuvata, kun se esim. istuu himansa edessa keinutuolissa. Onneksi digikamerat on mahdollistaneet sen, etta lapset (ja joskus myos aikuiset) melkein hinkuu kuviin kun ne paasee myos ne itse nakemaan.

Mutta mitas muuta kuin itsensa hellimista hieronnoilla ja kalliilla erikoiskahveilla... Jaa-a, no jalostusta siina mielessa, etta olen siis taman viikon opiskellut tunnollisesti espanjaa. Hah, kuulin tanaan jopa olevani nopea oppimaan, mutta tama on kylla perustui vaaryyteen ja viekkauteen. En nimittain paljastanut etta tama ei todellisuudessa ollut aivan taysin ensimmainen kerta kun kuulin preteritin ja imperfektin kayton eroista. Mutta melkein.

Ymmarran myos (mielestani) hammastyttavan paljon ja tanaan juteltiin esim. Nicaraguan aborttilainsaadannosta, muuten joka kieltaa abortin joka tilanteessa. Maria on myos kysynyt esimerkiksi onko mulla lesboja ystavia, mun uskonnollisista nakemyksista ja siita onko mulla poikaystavaa. Mun vastaukset kestaa aina vahintaan minuutin ja sisaltaa yhden lauseen. (Si, yo tengo novia, no, novio -- hehehe. Esta en Finlandia ahora.) Mun esimerkkilauseet on aina tyyppia "Hablé con mi madre ayer."

Mutta juttuja pystyn jo hoitamaan espanjaksi ja sen on kovin miellyttavaa. Teille jotka hallitsette muitakin mokkakielia kuin englannin, tama on tietenkin ihan tuttua, mutta ma tajusin etta lahes aina kun oon matkustanu mun sanavarasto on ollu tyyliin kiitos ja hei. Et kiva siina mielessa.

Ja sitten viela pikkutilitys. Vahan niin kuin jalkimaininkeina Niina Mikkonen sekoiluun (ah Suomen asioita asioita hauska seurat, Lex Nokia ja muuta vitun synkkaa). Ma oon tassa nimittain pari paivaa halunnu kotiaidiksi se on mun mielesta post-feminismin seuraava megatrendi. Naiset tulee sanomaan, etta jos me kuitenkaan saada oikeasti julkisessa elamassa sita arvostusta, jota meille kuuluu (lasikatot, tytottely jne jne.), palaamme kotiin ja vaadimme sille hommalle arvostusta.

Taa voitaisiin toteuttaa esim. avioehtotyyppisilla sopimuksilla miehen erittain laajasta elatusvelvollisuudesta. Taa kaikki tuli mieleen mulle siita kun mun Maria valitti sita, et sita saalittaa sen mutsi joka joutuu hoitamaan kodin ja sen nuorempaa sisarusta (joka kuitenkin on jo koulussa) kun kaikki muut perheesta kay toissa. Ma mietin, etta kaytannossahan noi menee suomalaisnaisilla yleensa vahan siina sivussa, "oikean tyon ohessa".

Eli onhan se kodin hoitaminenkin ihan kokopaivatyo. Naiset pitaa vapauttaa tuplaroolin ikeesta. Ei siis mitaan sellaista, etta herralle tohvelit kun se tulee kotiin vaan molemmille, palkkaa, arvostusta ja lomaa toistaan. No joo, tassa oon provosti jaotellu hommat miehille ja naisille aika perinteisesti, mutta tosi asiassa olen kylla sita mielta, etta voi se mieskin jaada kotiin ja vaimo elattaa. (Ja sateenkaariperheissa voidaan sopia ihan miten halutaan.) Mutta jos homman taloudellisesta arvostamisesta tulee selvio, voi miehetkin siihen ryhtya.

Tanaan hammennysta aiheuuttaa: se etta hartiat tosian menee lukkoon ainostaan tietokoneella istumisesta.

Ps. Tuun 7.3 sillon on myos bileet. Merkatkaa ylos, bebet.

Solitude - jaloa yksinaisyytta?

Nautin ilmaisesta ja nopeasta netista. Ja juhlin blogin 201. julkaisua! Netin kaytto johdatteleekin teemaan, josta ajattelin kirjoittaa. Kyllikki Villa on varmaan sanonut kaiken yksin matkustamisen yksinaisyydesta mita kannattaa sanoa, mutta ajattelin kuitenkin jotenkin reflektoida aihetta, joka nyt on mun elamassa niin pinnalla. Kyllikki Villalla ei ollut nettia ja vitsi se on varmaan ollu surkeeta.

Sanotaanko ensin, etta todellisuudessa matkustaessa ei ole yksin. Olen tanaankin tormannyt ruotsalaistuttuihin matkan varrelta ja se on ihan piristavaa. Se auttaa kestamaan fiilista siita, etta kaikilla muilla on joku oma juttu ja on mulla ei. Toisekseen, koko ajan saa apua ihmisilta, varsinkin taalla pain maailmaa. Onnistumisen kokemukset yksin parjaamisesta liittyy pitkalti siihen, etta uskaltaa pyytaa apua.

Mutta joo, mita olen talla matkalla tajunnut, on se etta kaikkein olennaisinta, on kenen kanssa kokemuksensa jakaa. Onni ei jotenkin ole todellista jos ei sita peilaa mihinkaan. Tai ainakaan ma en ole paassyt niin pitkalle. Olen kuitenkin sita mielta, etta vaikka kirja voi myos olla jotain jonka kanssa kay dialogia. Eraalainen matkakumppani sekin, jos sallitte latteuden.

Yksin matkustaessa oppii myos arvostamaan pienia asioita kuten hyvaa hammastahnaa ja puhtaita, valkeita lakanoita. Toisten kanssa kurjuuskin on helpompaa. Toisaalta, ma olen huomannut etta mulla on taipumus yksin myos kurittaa itseani. Skipata illallisia ja bisseja, silla jaettuna ne ilot on suurempia. Ystavien kanssa hyva seura on aina hyva syy pieneen juhlaan (no saastyypa rahaa). Ehka se johtuu jostain huonosta itsearvostuksesta tai jotain. Sama ilmio on kotona se, etten ma osaa siivota itseani varten.

Miksi sitten teen tata, kun on muka niin kurjaa? Taalla tiettya kuumotusta aiheuttaa myos se, etta kuulee aika hirveita stooreja siita mita kaikkea voi tapahtua. Jaa-a. Hetkittain olen oikeasti sita mielta, etta en nyt just haluiskaan olla taalla. Siita tulee kauhea syyllisyys, kun miettii kuinka moni anatais mita vaan etta sais olla taalla paratiisirantojen ja viidakon valittomassa laheisyydessa. Se on vaan joskus pakko sanoa, etta on ikava kotiin. Aina ei jaksa olla kauheen urhea. Toisaalta on taa kylla myos niin mukavaa. Uusia paikkoja, jannitysta ja lampoa. Aikaa ajatella ja oppia erilaisia asioita.

Oon tietenkin aika paljon vertaillut tan reissun fiiliksia Aasian matkaan (7 kuukautta) ja taputtelen itseani selkaan jutuista, mita uskalsin tehda. En tieda venyisko mun mukavuudenhalukaan enaa moiseen. Kylla varmaan. Kamalaa tietenkin myontaa, etta yksi iso ero on se, etta silloin lahdin Suomesta vahan tuulettumaan. Olihan mulla silloinkin kaikkea mahdollista hyvaa, jota osasin mielestani jopa arvostaa, mutta jotkut jutut kuitenkin kaihersi niin paljon, etta niista halusi etaisyytta. Nyt mulla on siella hieno opiskelupaikka (joka tietenkaan ei aina tunnu niin ihanalta), mainio poikaystava, ja edelleen liuta ihania ystavia, koti ja perhe.

Loppumatkan ajatteli vetaa hieman eri tavalla kuin alunperin suunnittelin. Ajattelin pysya samassa paikassa aina vahan pidempaan. En jaksa kerata kokemuksia enaa niin hirveasti, surfausta on kokeiltu ja tulivuorelle kiivetty kahdesti. Skippaan Panaman ilmeisesti kokonaan, tuntuu silta etten vaan enaa jaksa sisaistaa niin montaa uutta mestaa ja seuraavallekin kerralle voi jattaa jotain. Ei kaikkea mulle heti nyt.

No, toinen asia. Olen alkanut taas nahda unia englanniksi. Siihen kieleen mulla on aika epaemotionallinen suhde. Se on vahan niin kuin peli, jota osaan pelata hyvin. Totta kai natiivipuhujien hammastyneet kohteliaisuudet hivelevat itsetuntoa, mutta haluaisin samalaisia myos espanjasta. Siksi pysahdynkin vahaksi aikaa tanne Granadaan opiskelemaan. Taa on ihastuttava koloniaalikaupunki tyyppia San Cristobal de las Casas ja Antigua. Taalla on paljon kahviloita ja varikkaita rakennuksia. Aika erilainen mesta kuin muu Nicaragua, joka muuten on Latinalaisen Amerikan toiseksi koyhin maa, Haitin jalkeen. Koyhyys keskittyy eritoten maaseudulle.

No, joka tapauksessa. Ystavia on ikava. Olis kiva tietaa miten siella menee, missa oletkin. Siis laita meilia yms, kunhan sanot muutakin kuin toita ja koulua.

Greetings from the Mall

Hei vaan. Olen tanaan ajellut taksilla ympari Managuaa etsien nopeaa nettia. No, seminopea loytyi. Kuvia en kuitenkaan, vielakaan, jaksa laittaa. Sorge vaan.

Olen talla hetkella noin kahdenkymmenen erilaisen pikaruokaravintolan ymparoima. Pois se kuitenkin minusta! Kuukauden superporsastelun jalkeen aloitin "autenttinen ruoka"-dieetin. Saasto- ja terveyssyista. Oikein mukavasti menee muuten, hieman vain vaikeuksia totuttautua tuohon matkustustoverini kotiutumiseen. Kaupunkielamakin alkaa hieman syoda, huomenna pyrin siirtymaan Isla de Ometepelle. Se on kahden tulivuoren muodostama saari jarvessa. Tama kaikki tapahtuu siis Nicaraguassa. Pari Daniel Ortegaan kuvaa jo bongattu, samoin kuin Sandinon jattipatsas.

Ihmetysta tanaan aiheuttaa: isalta saatu tekstari, jossa aiti kieltaa menemasta Haitille. WTF?! Katsokaa vaikka google mapsista, se on tosi kaukana. Enemman olisi kannattanut huolestua laheisista maavyoryista ja maanjaristyksista. Miksi paratiiseissa on aina katastrofeja?

Same shit, different island ja muita hauskoja letkautuksia

Tiedatteko sen fiiliksen kun on ajanut tuhat kilsaa ja matkaa on jaljella enaa sata? No, mulla on suunnilleen se nyt. Olen siis St. Lucialla, satamassa x. Viimeksi olimme ehka Marigot Bayssa. Barbadokselle saapumisen jalkeen alko tallanen ihan kresi saarihyppely, eika nimet oikein pysy mielessa. Jokaiseen paivaa kuuluu bissea rantautumispaikkaa lahimpana olevassa baarissa ja paljon aurinkoa. Usein niihin kuuluu myos meidan viinaan menevan miehiston jasenen sekavat, mutta viihdyttavat tempaukset. Eilen se hyppasi/putosi veteen ja meita muita tultiin hakemaan ravintolasta sanoen, etta se yrittaa itsemurhaa. Kelattiin, etta syodaan tassa nyt jalkkarit ensin. Ja se loytyi ihan hengissa.

Eiliseen kuului myos tulivuoren lammittamassa vedessa kylpemista (uikkareista ei lahe sulfiitin harmaan muuten), mielettomia viidakkomaisemia, hieman pollyssa oleva taksikuski ja maailman siisteimman nakosia karibialaisia kalastajakylia. Mun mielesta on koko ajan siirrytty mielenkiintoisempii paikkoihin ja taalla on kaikin puolin mahtavaa. Kallista, mutta mahtavaa. Paratiisimaisemat. Kauniita, ystavallisia ihmisia, joilla on maailman siistein aksentti ja ultramageet kledjut. Hyvaa ruokaa. Lamminta ja turkoosia vetta. Reggaekulttuurin vaikutus naihin osiin Karibiaa on ollu mulle yllatys. Sita perus marley/haileslassie-estettiikkaa. Kiitettavan vahan steel drumeja.

Koko matkan ajan on miehistossa on ollut kaynnissa valkoiset lihaa syovat heteromiehet vastaan vegetaristi feministit -biiffi, joka on yleensa pysynyt kepeana. Mutta nyt ainakin tiedan, etta olen feministi. Tytottely on juuri ja juuri pysynyt hyvan maun rajoissa, ja jo kauan mulla on ollut rohkeutta pistaa tassa porukassa kunnolla kampoihin. Tyton roolin ma olen taalla myos ottanut, ja vielapa erittain nuoren tyton. Jotenkin tuntuu, etta teen niin vikaa kertaa elamassani. Lapsen roolia on edesauttanut se, etta kolme miehiston jasenta voisi olla vahintaan mun vanhempia.

Valilla on tehnyt mieli huutaa, etta haista ukko vittu, mutta paaosin fiilikset jaa positiivisen puolelle. Jopa meidan rukin kaynyt, ampumista harrastava juristikin on mun mielesta ihan mahtava. On myos ollu mielenkiintoista huomata, etta naa ihmiset ei tosiaankaan tieda kaikkea purjehtimisesta ja ne tekee virheita jatkuvasti. Mutta ne kylla rakstaa purjehtimista.

Eipa silti, en tieda paljon minakaan, voin kuitenkin kertoa teoriassa, miten purje nostetaan: Tavalla tai toisella loysataan skuutti (tai ensin avataan seisingit tai jotkut sellaset, jos niita on. ja niita on jos se ei ole jenny) ja sitten nostetaan nostimella (tai nostimilla) sit saadetaan taas skuuttia (kiristetaan tai siirretaan kelkkaa levankilla) ja saatetaan viela laittaa preventteri pitamaan se oikein suhteessa tuuleen. Naita purjeita on useita ja niissa on eroja, mutta periaatteessa ne toimii samoin. Purjehdus on siistia, iloista, jannaa ja suht yhteisollista hommaa, mutta siina on myos usein sellanen okyn fleeri.

Paikoitellen toi Atlantin ylittaminen oli rankkaa. Vene keinu ja kaikki oli vaikeaa. Ei paassy suihkuun ja vasytti. Kaikki oli suolassa. Oli kuuma. Tuntu, ettei opi mitaan ja on ihan idiootti. Nukuin ihan kasittamattoman paljon. En yleensa kadu asioita, mutta muistan, etta kerran ma mietin, etta ei olis pitany lahtea. Etta helpommallakin paasis. Mutta tietenkin, olihan se ihan vitun mahtavaa. Ja oli maailman siisteinta astua Barbadoksella maihin kahden viikon jalkeen. Ei edes keinuttanu. Mutta en esimerkiksi osais suositella tata kenellekaan. Kokemus riippuu niin paljon miehistosta ja esimerkiksi siita millaset tuulet on. Meilla oli vahan kevyet ja mentiin valitettavan palajon koneella. Koska purjemanoovereja ei siksi tehty niin paljon, ma en ehka oppinut purjehtmisesta ihan kaikkea mahdollista.

Mutta joo, enkohan ma palaa tahan aiheeseen viela tavalla tai toisella. Nyt on viela tata vaihetta muutama paiva jaljella, sitten Martiniquella pari paivaa. 18.12 lennan Cancuniin jossa tapaan toivottavasti herran jolta oli Barbadoksen kannykkakenttaan saavuttaessa tullut kymmenen viestia. :)

En ehi lukee lapi, tahn jaa nyt noi typot. Sorge vaan.

Africa?

Mites tassa nain kavi? Piti menna Atlantin yli, mutta ollaan Afrikassa. Kap Verdella. Itsenainen valtio jonka olemassaolosta en tienny mitaan. Taalla on aika ihanaa. Lammin, hassua kraasaa kaupoissa ja kauniita ihmisia.

Tanne on purjehdittu yota paivaa viikko Teneriffalta, sellaista kuuden solmun nopeutta. En osaa viela ihan purjehtia, mutta paalusolmu sujuu jo. Purjehdus on aika aijalaji, ja suunnitelmissa on Suomessa perustaa feministi-vegaaninen purjehdusseura. Tai ehka fleksitaristi. Olen syonyt laivalla myos sisafiletta. Liikunta on jaanyt vahiin ja ruoka ollut hyvaa, joten vastoin kaikkia odotuksia, olen varmaan lihonnut. Mutta onneks rusketus laihduttaa.

Mutta kuitenkin, meidan pikku kuuden hengen perhe laivalla on oikein soma, mutta aika paljon joutuu tota tytottelya kuuntelmaan. Ja helppo on menna siihen rooliin. Kriittisia huomioita esim. matkustamisen ekologisuudesta seurannee myohemmin. On suoraan sanottuna ollu myos aika rankkaa ja nukun niin paljon kun ehdin. Mutta kuten arvelinkin, mereen ei vaan kyllasty. Vaikka pienta meriheikkoutta on ollut ilmassa, olen selvinnyt tanne asti oksentamatta ja ilman laakkeita.

Nyt pari viikoa tulee olemaan aika hiljaisia taalla blogissa. Kirjottelen Raahen Fiialta tosiaan, lupaan luopua siita mun passiivin kaytto -lapasta... Barbadoksella (ehka) meidan pitais olla suunnilleen 9.12.